Italianjuutalainen puhelinmyyjä J. Leonard

Oi niitä aikoja… Nuorena poika olin innokas kirjoittamaan kauhu- ja scifi-tarinoita. Tässä teinipojan kirjoittama novelli ajalta, jolloin kännyköitä ei ollut vielä keksitty.

************

”Puhelimia on yllättävän vaikea myydä maailmassa, jossa niitä ei tarvita”

(J. Leonardin kuolematon aforismi)

Tietokoneen näyttöpäätteelle ilmestynyt uutinen ei ollut sieltä parhaimmasta päästä. Kuvaruutua katsoi turvonnut silmäpari, jotka sijaitsivat äärimmäisen stressaantuneessa pääkopassa. Uutinen herätti joukon sensuroituja kirosanoja. Sikari katkesi niin, että jämä jäi suupieleen. Sitten jämä lensi sylkimällin mukana paperikoriin. Kolmen pisteen sylky.

- Repikää se helvetin Leonard tänne ja saakelin nopeasti!

Ujo tytön ääni vastasi hätäisen myöntävästi puhelinlinjan toisessa päässä. Prosessi käynnistyi: Tyttö ilmoitti osaston sihteerille, joka ilmoitti tarkastajalle. Tarkastaja meni neuvontaan ja saneli sisäradiolle kiireisen viestin. Pian rakennuksen jokaisessa 13000:ssa huoneessa kaikui monotoninen ääni: Josef Leonard. Teitä odotetaan pääjohtajan huoneessa. Asia on äärimmäisen kiireellinen.

Josef näytti tilanteeseen nähden varsin huolettomalta. Asian luonteesta ei ollut epäilystäkään, mutta hän oli harjoitellut puolustuspuheenvuoronsa huolellisesti. Hissillä 46:n kerrokseen, sitten halki 120 metriä pitkän käytävän ja edessä komeili upea kyltti: Pääjohtaja. Huone, jonne jokainen rakennuksen 50000:sta työntekijästä oli valmis muuttamaan. Se on TELPHON:n pääkallopaikka, maailman viimeisen puhelimia valmistavan firman sydän.

Tähän väliin lienee paikallaan todeta, ettei maapallolla ole enää ainuttakaan puhelinta. Nykyajan teknologia on siirtänyt ne museoihin muiden muinaismuistojen ja kivikirveiden joukkoon. Teknologia on kuitenkin avannut uusia näköaloja universaaleille markkinoille, sillä linnunradalla riittää planeettoja, joissa puhelin on yhtä uusi keksintö kuin valonpakastin meillä. Jaa että mikäkö valonpakastin on? Se on…. no, pitäisihän teidän tietää!

Ovisilmä rekisteröi tulokkaan ulkonäön ja lasilevylle painetun kämmenenjäljen. Sitten ääni kutsui Josefin sisään. Josef astui oven läpi, joka muuttui heti takaisin kiinteäksi aineeksi (Ovi ei varsinaisesti aukea, vaan muuttuu kolmiulotteiseksi kuvaksi, jonka läpi voi kävellä. Kirj.huom.)

- Istukaa.

Ilmassa oli niin paljon sähköä, että Josef pelkäsi henkensä puolesta. Pomo näytti enemmänkin verenhimoiselta gladiaattorilta kuin hyvin menestyvän puhelinyhtiön johtajalta.

- Mitä helvettiä sinä olet touhunnut? Ennen kuin Josef ehti puolustautua, seinälle ilmestyvä kuva hiljensi hänet alkuunsa.

- Tässä on raportti sinun viimekertaiselta matkaltasi. Kiersit neljässä aurinkokunnassa, joissa jokaisessa on yksi inhimillistä elämää kantava planeetta. Silti et saanut kauppoja aikaiseksi kuin yhdellä planeetalla, ja sinnekin myytiin vain yksi puhelin. Kaiken lisäksi tätä puhelinta ei ole maksettu, eikä sopimuksen mukaan tulla koskaan maksamaankaan. Mitä helvettiä tämä on, Leonard?

Johtajan piti ottaa pitkä henkäys pullohappea, kunnes kasvojen punoitus hellitti hieman. Hänen ilmeensä ei hellittänyt hetkeksikään. Se oli täynnä pyhää vihaa.

- Niin, katsokaapas, eihän sitä aina voi on…

- Voi, voi ja voi! Aina onnistutaan ja aina tullaan onnistumaan! Tähän yritykseen ei oteta pummeja ja loisia, jotka tekevät yhtiön laskuun turhia matkoja ympäri galaksia. Rajansa kaikella!

- Minulle sattui hieman huono sektori…

- Orson Immerman sai tehtäväkseen myydä puhelimia yhdellä ainoalla kuulla. Yhdellä ainoalla, tajuatko? Silti hän myi kaksi miljardia puhelinta sikäläisille kiville, mikä on myyntiennätys puoleentoistatuhanteen vuoteen. Orson myi puhelimet kiville, jotka eivät osanneet edes puhua! Kauppa tuotti niin hyvin, että TELPHON pystyi ostamaan Uranuksen kokonaisuudessaan. Nykyisin siellä sijaitsee koko universumin viidenneksi suurin puhelintehdas. Älä tule jauhamaan minulle paskaa huonoista sektoreista!

- Saanko puolustautua?

- Saat, mutta jos se ei ole hyvä puolustus, annan sinulle kenkää viidessä sekunnissa. Maailma ei tarvitse huonoa myyntimiestä.

- Aluksi minä siis menin Miran aurinkokuntaan, jonka viides planeetta auringosta kantoi elämää. Planeetta on suurin piirtein maa-luokkaa, mutta eräs asia hämmästytti perinpohjaisesti. PX-5 (planeetan virallinen nimi) omaa erikoisen ilmakehän. Ilmakehä on tiheämpi, kuin mikään muu tuntemamme aine. Se on kaasua, mutta se on noin tuhatyhdeksänsataa kertaa tiheämpää kuin lyijy. Onnistuin laskeutumaan planeetalle metallierämaahan, mutta pahaksi onneksi asukkaat sattuivat olemaan ”yöpuulla”. PX-5:n kansa nukkuu kokonaista neljä kuukautta. Ne oliot ovat oikeastaan vain yhtä suurta korvaa. Korvan alapuolella on mittarimatomaiset jalat ja suu sijaitsee sukuelinten alapuolella. Otin avaruustulkin avukseni ja keskustelin olioiden kanssa kokonaista kolme kuukautta. Tämä johtui siitä, että niiden puhenopeus on sana per tunti. Olisittepa nähnyt! Voi sanoa, että kaveri oli pelkkänä korvana. Heh heh…

- Asiaan.

- Just. Hitaasti mutta varmasti joukon pomo sai selitettyä, etteivät he tarvitse puhelinta. Kaasukehän tiheys on niin suuri, että ääni ehtii kulkea viitisen kertaa koko planeetan ympäri alle sekunnissa. Saman sanan kuulee viitenä kaikuna, jotka kuuluvat täsmälleen samanaikaisesti. Tämän vuoksi kaikki planeetan oliot pystyvät kuuntelemaan keskustelua aivan kuin seisoisivat vieressä kuuntelemassa. Puhelin oikeastaan vain hidastaisi kommunikointia.

- Olisit myynyt puhelimia vaikka koriste-esineeksi tai jotain…

- Tämä kansa ei kerännyt koriste-esineitä. Oikeastaan ne olivat passiivista väkeä. Minä satuin astumaan yhden korva-alkoin päälle ja se kuoli hetkessä. Alkoin äiti totesi: Tuota te ette olisi saanut tehdä. Tuon sanomiseen meni seitsemän tuntia, eikä äiti sitten muuta sanonutkaan.

- Entäs Fomalhaut?

- Fomalhaut oli oikeastaan pelkkä kivijärkäle, noin tuhatviisikymmentä kilometriä halkaisijaltaan. Silti siellä oli tietokoneen laskelmien mukaan noin miljoonakolmesataatuhatta eri eliölajia. Hassua, että näitä olioita on vain yksi lajiaan ja ne kaikki lentävät. Ainoa älylliseltä tuntunut asukas oli noin viisi senttiä pitkä, perhosen näköinen sammakko. Me rupattelimme pitkät tovit, eikä tämä otus ollut hidas puheissaan. Se puhui varpaillaan, joita napsuttelemalla sai aikaan sanan ja voin vakuuttaa, että sammakon sanavarasto oli paljon laajempi kuin meidän. Puhelimen se tajusi heti, vaikkei koskaan ollut nähnyt koko kapistusta. Jostakin syystä Poko (nimitin sitä Pokoksi) säikähti kamalasti. Se piiloutui jonnekin planeetan pimeälle puoliskolle ja minulta meni kolme kuukautta sen etsimiseen. Luulin erehdyksessä toisen lajin edustajaa Pokoksi ja tartuin sitä siivestä, ettei asiakas karkaisi toista kertaa. Tämä otus olikin ohut kuin silkkipaperi ja repesi heti, kun kosketin sitä. Näin tapoin kokonaisen eläinlajin vahingossa sukupuuttoon.

- Oho!

- Ryhdyin varovaisemmaksi ja kahlasin yötä päivää ympäri outoja maisemia. Kahlasin, koska koko planeettaa peittää noin puolen metrin syvyinen liejukerros. Arvelin sen olevan syynä lentävälle elämänmuodolle. Löysin viimein Pokon, joka räpisteli kauhuissaan eräässä laaksossa. Se kertoi minulle, että kaikki planeetan olennot ovat hentorakenteisia, ja kuolevat pelkästä kosketuksesta toiseen materiaan.

- Et siis voinut myydä puhelinta kosketusaralle olennolle. Mikset kaupitellut äänellä toimivaa kaukosäädintä?

- Yritinhän minä, mutta Poko sanoi, ettei hänellä kerta kaikkiaan ole maailmassa ketään, jolle hän voisi soittaa. Poko on ainoa lajiaan, niin kuin kaikki muutkin sillä planeetalla.

- Kumma, ettet itse sitä älynnyt.

- Niin minäkin ajattelin.

- Entäs sitten Arcturus? Tietojen mukaan siellä asuu hyvin ihmismäisiä olentoja. Jotkut tiedemiehet ovat jopa väittäneet meidän polveutuvan Arcturuksen humanoideista.

- Se olikin aika nolo juttu. Minä laskeuduin planeetalle sopivaan aikaan, sillä syysmarkkinat olivat juuri käynnissä ja ih…humanoideja lappoi paikalle kaikkialta. Kiersin markkinapaikkaa ja ostin itselleni muutamia esineitä. Samalla varmistin, ettei paikalla ollut yhtään puhelinta. Niillä humanoideilla oli muuten erikoinen tapa tervehtiä. Ne hyppäsivät ilmaan ja potkaisivat itseään otsaan. Siitä syntyi hassu, ontto kumahdus, joka sai tervehdittävän hyvälle tuulelle. Tai ainakin minä luulin niin, kunnes kuulin totuuden. Mutta siitä sitten myöhemmin.

- Asiaan!

- Menossa ollaan. Onnistuin saamaan itselleni hyvän myyntipaikan markkinapaikan sydämestä. Kaikki kojut muistuttivat intiaanitelttoja. Niissä oli kaksi ovea, joista toisesta mentiin sisään ja toisesta ulos. Kaikki humanoidit ovat kaksineuvoisia. Mies ja nainen on täysin outoja käsitteitä heidän maailmassa.

- Puhelimista.

- Aivan. Minä aloitin toisena päivänä ja paasasin pitkään puhelimen eduista. Sain aika kiinnostuneen kuulijakunnan. Humanoideja saapui kojulleni ja he näyttivät todella innostuvan asiasta. Kaikki tuijottivat minua neljällä silmällään. Kukaan ei ihmetellyt olemassaoloani, koska paikalla kävi humanoideja useasta eri kulttuurista. Minä satuin olemaan ainoa muukalainen sinä päivänä.

- Mikä meni vikaan?

- Aluksi ei mikään. Minulta tultiin kysymään kaikenlaista. Kaikki halusivat hypistellä ja sovitella puhelinta, mutta sitten se pulma ilmeni.

- Mikä?

- Niillä olioilla ei ollut kuuloelintä.

- Ei kuuloelintä?

- Niin. Minä sain selville, että yksikään niistä ei kuullut. Kun kysyin, miten he saivat selvää puheestani, he sanoivat lukevansa huulilta. Siksi ne olivat tuijottaneet minua niin tarkkaan!

- Joten…

- Joten heille ei ollut mitään hyötyä puhelimesta. Kukaan ei yksinkertaisesti kuullut toisen juttuja.

- Neuvoitko heille tekstinäyttöpäätteen?

- Neuvoin, mutta kukaan ei osannut lukea. Arvelin, että lukuopetus ei kuulunut työsopimukseen.

- Eipä tietenkään. Entäpä vastaanotin, jonka monitori välittää soittajan kuvan?

- Heillä oli jo sellainen. He keskustelivat keskenään telepaattisesti. Kaikki koko planeetalla olivat telepaattisessa yhteydessä toisiinsa.

- Aivan.

- Kerropas nyt  tästä oudoimmasta tapauksesta Bellatrixissa. Olet myynyt sinne yhden puhelimen mutta sopimuksessa mainitaan, ettei sitä tarvitse koskaan maksaa! Mitä hemmettiä tämä tarkoittaa?

- Jaa se. Se onkin aika uskomaton tarina. Sattui niin, että jätin tämän planeetan viimeiseksi, koska sen elämänmuodosta oli vähiten tietoa. Itse asiassa kukaan ei varmuudella tiennyt, oliko siellä edes älyllistä elämää. Kun saavuin planeettaa kiertävälle radalle havaitsin sen olevan aivan sinivalkoinen. Navat olivat jäässä, mutta muualla happi virtasi vapaana. Vesi oli tosiaan nestemäistä happea, joka suuressa paineessa muuttuu nestemäiseksi. Laskeuduin pohjoisnavalle, jossa lämpötila lähenteli absoluuttista nollapistettä. Ajelin kuuvaunulla ympäriinsä mutta olin aika varma, ettei yhtäkään älyllistä olentoa asunut koko planeetalla. Aluksenikin huurtui sinisen joulukynttilän näköiseksi.

- Jatka.

- Minä yritin tarmokkaasti ottaa yhteyttä paikallisiin asukkaisiin. Öisin, säkkipimeässä, sytytin valonheittäjät ja ammuskelin erivärisiä raketteja. Näin ehti kulua kaksi viikkoa, mutta mitään ei tapahtunut. Alusta piti aina välillä käynnistellä ja käyttää tyhjäkäynnillä, koska pelkäsin sen jäätyvän.

- Milloin sait yhteyden?

- Eräänä aamuna noin kuukausi tuloni jälkeen. Aamu sarasti, tai oikeastaan fosforin värinen kuu nousi ja valaisi himmeästi lähiseudut. Koko lähiavaruudessa ei ollut yhtään aurinkoa. Mielessäni kävi kyllä ajatus, että mitähän täkäläiset tekisivät puhelimella.

- Koskaan ei saa luovuttaa etukäteen.

- Ei niin. Sitten aamulla minä huomasin sen. Taivaanrannalla erottui pieni usvapilvi, mikä ei ole mitenkään yleistä semmoisissa olosuhteissa. Tarkistin pikaisesti lämpötilan, mutta muutoksia ei tapahtunut. Siis mistään lämpöhöyrystä ei ollut kyse. Kaikenvaralta aseistin itseni hampaisiin asti, ennen kuin ajoin kuuvaunulla tutkimaan tilannetta. Kuuvaunu ei oikein pitänyt siinä kristallinkirkkaalla jäällä. Vähän väliä meinasin luiskahtaa jonnekin railoon…

- Älä maalaile.

- Tahdon vain antaa pienen mielikuvan tukalasta tilanteestani. Saavuin viimein pilven luo. Sen koostumuksesta ei saanut mitään selvää ja se liikahteli voimakkaasti, vaikkei planeetalla ollut minkäänlaista ilmavirtausta.

- Entä sitten?

- Satuin vahingossa virittämään radion oikealle taajuudelle ja hämmästyksekseni kuulin hennon äänen, joka sanoi: Zoll.

- Zoll?

- Jep. Se oli paikallinen tervehdys. En erottanut lähettyvillä muuta tavallisuudesta poikkeavaa kuin sen pilven, joten mielenkiintoni heräsi. Kyselin puhujan alkuperää tulkin avulla ja sain selville, että puhuja oli todellakin se pieni pilvi. Pilvi osoittautui noin millimetrin mittaiseksi olennoksi, joka kiersi lentäen ilmassa valtavalla nopeudella. Tiedäthän sinä atomit?

- Kyllä. Mitä niistä?

- Jos voit kuvitella olion, joka liikkuu 876 potenssiin 98 kertaa nopeammin kuin nopein elektroni, saatat tajuta sen suunnattoman nopeuden. Se liikkui yksinkertaisesti niin lujaa, että syntyi vaikutelma pilvestä.

- Ihmeellistä. Entäs sitten?

- Minä ei lannistunut vähällä. Ryhdyin keskustelemaan tämän ”Zollin” kanssa radiopuhelimen välityksellä ja sain kuulla, että se eli yksin planeetallaan. Luulin tietysti, että asia oli sitä myöten selvä, mutta mitä vielä. Zoll kiinnostui kovasti puhelimesta ja halusi ehdottomasti testata laitteen. Minä vedin kaapelin pohjoisnavalta etelänavalle mutta kytkin päälle ainoastaan yhden puhelimen. Zoll selitti, että hän ehtisi irrottamaan puhelimen ja kytkeä sen toiseen päähän, ennen kuin sanoma ehtisi navalta toiselle. Zoll siis puhui jotain, irrotti puhelimen, vei sen toiselle navalle, kiinnitti kaapeliin ja kuuli oman äänensä toisessa päässä. Näin Zoll pystyi keskustelemaan pitkiäkin puheluja itsensä kanssa.

- Älytöntä! Mutta kaikesta huolimatta: Miksei puhelinta ole maksettu? Sinähän myit sen sille ”Zollille”, vai kuinka?

- Myin, mutta Zoll osoittautui varsin viekkaaksi kauppakumppaniksi. Sopimukseen lisättiin hänen vaatimuksestaan pykälä, että jos puhelin olisi meidän varastossa, hänen ei tarvitse maksaa sitä.

- Mutta eihän se pysty olemaan, jos se kerran on Bellatrixissa!

- Vitsi piileekin Zollin nopeudessa. Zoll kykenee tekemään matkan oma ja meidän aurinkokunnan välillä noin 1/3 sekunnin välein. Puhelimen poissaoloa ei huomaa kuin pienenä väreilynä. Puhelin on meidän varastossa ja samaan aikaan Bellatrixissa. Emme voi periä maksua ”myymättömästä” puhelimesta.

Johtaja katsoi suu ammollaan Josefia. Mitään näin omituista hän ei ollut kuullut koskaan. Johtaja mietti asiaa ja tarkkaili välillä Josefia. Tämä vaikutti rauhalliselle.

- Joko sinä olet epäonnisin puhelinmyyjä koko galaksilla, tai sitten olet suurin valehtelija, jonka olen koskaan tavannut. Nyt saat sitten suksia suolle. Tai ei sittenkään.

Pomon kädessä oleva mustekynä napsahti poikki äänekkäästi, mutta hän ei antanut sen häiritä.

- Annan vielä yhden mahdollisuuden. Lähdet tältä istumalta Kyklops neloseen ja myyt yhden puhelimen.

- Yhden puhelimen, sir?

- Kyllä. Yhden puhelimen, se riittää. Jos onnistut, saat ylennyksen suoraan varajohtajaksi tehtaan toimikunnassa.

Josefin kasvoille levisi iloinen hymy. Lähtöä tehdessään hän pysähtyi ovelle ja raapaisi korvantaustaa. Kysymys tuli viimein ulos.

- Millaisia asukkaita kyseisellä Kyklops nelosella mahtaa asustaa?

Johtajan ilme oli yllättävän hämmästynyt. Hän otti rauhallisesti erään kansion käteensä ja vastasi kuin ohimennen: - En tiedä. Kyklops nelonen on tähti. Kuinka niin?