Keskinkertaisen keskipitkänmatkanjuoksijan tulikoe

Ymmärrän, että ikä tuo rajoitteita. Hyväksynkö ne: en tietenkään. En pidä siitä, että reaktiokykyni on huonompi kuin poikavuosina. Ennen saatoin suuttua hetkessä. Nykyään jään miettimään ja tajuan vasta seuraavana aamuna, että minun olisi kuulunut loukkaantua. En pidä siitä, että nopeuteni on hidastunut. Enkä siitä, että ulkonäöltäni olen aivan ikäiseni näköinen. Haluaisin olla nuori, voimakas, nopea, vahva ja hyvännäköinen. Nykyään en ole mitään noista. Ennen olin sentään nuori.

Ehkä pitäisi repiä iloa siitä, mitä on: nelikymppinen, hieman taantunut, ylipainoinen ja oluesta pitävä mies. Eli monityydyttymätön rasvahappo. Miksi yrittää hankkia vatsaan sixpäkkiä, kun omistaa jo tynnyrin? Miksi pitäisi kammata hiuksia, kun päälaella on puuton vyöhyke? Mitä hyötyä on hankkia hienoja vaatteita, kun alla on laho perustus ja homeongelma?  

Välillä iskee puuska ja halu todistaa kaikille. Näyttää, että kyllä tässä ikämiehessä riittää vielä virtaa. Että en ole vielä kalkkis (toisin tuon sanan käyttäminen tekee minusta varmaan kalkkiksen). Teen jotain, mitä kukaan tämän ikäinen ei yleensä tee. Lyön teidät ällikällä. Näytän, että vaikka olen syntynyt viime vuosituhannella, ole edelleen täysissä ruumiin ja sielunvoimissa ja pärjään jopa nuoremmilleni. Olipa kyseessä sitten shakki, tammi, othello tai mikä tahansa muu lautapeli. Oon voimissain.

Jouduin tällaisen nuoruushaasteen eteen muutama vuosi sitten. Kaikki lähti siitä, että kävin juniorin kanssa juoksemassa Väinölänniemen stadionilla täyden ratakierroksen, eli neljäsataa metriä. Aikaa tuhrautui paria sekuntia vaille kaksi minuuttia. Kun kerroin tämän työpaikalla, eräs työkaveri älähti ääneen: Kaksi minuuttia? Eli sä juokset satasen sellaiseen puoleen minuuttiin? Oikeasti?

Silloin tajusin, että onhan tuo järjettömän surkea tulos. Mutta tulos kertoi sen hetkisestä kunnostani. Olin pohjalla, rapakunnossa eli täysin pas….siivinen. Kaverini iski tähän saumaan ja haastoi minut juoksukilpailuun.

Meillä on syntymäpäivät aika lähekkäin, itse asiassa peräkkäisinä päivinä. Tarkennuksena sen verran, että kaverini on yli kymmenen vuotta nuorempi ja pelaa puulaakilentopalloa. Haaste oli tämä: Juoksemme huhtikuussa syntymäpäivien aikaan kilpaa Väinölänniemen stadionilla. Matkana olisi 1500 metriä tasoituksella: kaverini juoksee täyden matkan ja minä saan kierroksen etumatkaa, eli juoksen ”vain” 1100 metriä. Kaveri laski, että kahden minuutin ratakierrosvauhdilla häviän varmasti. Haasteeseen oli aikaa kaksi kuukautta. Häviäjä kustantaa kolme matsilippua kesän Kupsin peleihin. Hetken emmittyäni löin kättä päälle.

Minulla oli kaksi kuukautta aikaa parantaa kuntoani. Oli helmikuu, talvi ja pakkasta. Miten helvetissä saisin itseni juoksukuntoon talvella? Juoksemalla, totta kai. Otin siis tavakseni käydä työpäivien jälkeen lenkillä ja tein näin viitenä päivänä viikossa. Ensin juoksin parisataa metriä, sitten kilometrin, sitten kaksi. Kun kunto parani, aloin juosta aikaa. Mittasin 1100:n metrin matkan ja juoksin niin tasaisesti ja kovaa kuin pystyin. Aluksi aika parani, mutta sitten kehitys pysähtyi ja tulokset huononivat. Pidin hieman taukoa ja lepo auttoi. Pystyin taas juoksemaan kovempaa kuin edellisellä kerralla. Oli huhtikuu ja tunsin olevani valmis.

Sen vuoden huhtikuu oli vielä talvinen, joten Väinölänniemen stadionin etusuoralla oli lunta. Toisin sanoen ratakierros oli noin sadan metrin matkalta puoleen sääreen ylettyvän lumikinoksen peitossa. Tarkastimme kaverin kanssa radan ja päätimme, että haaste suoritetaan. Oli lauantai ja paikalle saapui muutama työkaveri kannustamaan. Mielestäni he tulivat kannustamaan minua, tietenkin. Altavastaajan puolella on aina mielenkiintoisempaa olla. Asetuimme lähtöasemiin ja laukaus, eli työkaverin HEP, kajahti ilmoille.

Kaverini otti kovan spurtin ja jo sadan metrin jälkeen olin jäänyt hänestä sata metriä. Kun kaveri oli vetänyt täyden kierroksen, jäin toistasataa metriä jälkeen. Tunsin paniikin hiipivän takaraivoon, mutta harjoittelu oli antanut minulle hieman itsevarmuutta ja osviittaa, mihin pystyin. Joten en lähtenyt kisailemaan, vaan pidin vauhdin tasaisena ja vilkuilin välillä kelloon. Niin sitä mentiin ensimmäinen ja toinen kierros, kissa-hiiri leikkiä kunnes viimeinen kierros alkoi.

Viimeiselle kierrokselle lähdettäessä näin, että kaveri oli minusta enää vajaa kaksisataa metriä perässä. Tasaisella tahdilla hän ehtisi saavuttaa minut ennen maalia ja pyyhältäisi voittoon. Niinpä laitoin kaiken peliin ja kiristin vauhtia, kunnes keuhkot tuntuivat repeytyvän. Juoksin kierroksen, kaarsin loppusuoralle ja näin vastustajan olevan edelleen puoli kierrosta perässä. Tiesin voittavani. Tai ainakin melkein.

Loppusuora oli se raskain rasti. Sata metriä umpihankea, jossa oli vain minun ja kaverin pari kertaa tallomat juoksujäljet. Keuhkot pihisten ja kompuroiden hoipuin loppusuoran ja liukastelin pari kertaa hangen keskellä. Kun pääsin maaliin tuntui, että viimeiset ilmat lähtivät pihalle ja oksennuksen maku pyörähti suussa. Kaaduin maahan ja jäin makaamaan henkitoreissani. Kohta kaverini tuli maaliin ja kaatui viereen. Voittajan oli helppo hymyillä mutta vaikea hengittää.

Kun tunnin päästä istuimme saunanlauteilla, en edelleenkään saanut hengitystä tasaantumaan. Se oli yksi elämäni raskaimpia urheilusuorituksia. Totesin kaverille että nyt ymmärrän, miksi urheiluhaastatteluissa kilpailijat ovat hengästyneitä vielä pitkään kisan jälkeen.

KAIKILLE TEILLE, JOTKA OLETTE JAKSANEET LUKEA JUTTUJANI:  

KIITOS JA HYVÄÄ UUTTA VUOTTA!!!