Beniton päivä

Benito heräsi äkisti rysähdykseen ja näki oudon olennon seisovan makuuhuoneen kokolattiamatolla suuret, kankaiset siivet riekaleina. Hän olisi ehkä hämmästellyt asiaa enemmän, ellei olisi juuri herännyt unesta ja luullut kaikkea vain mauttomaksi unen jatkoksi. Kypäräpäinen ilmojen sankari otti lasit silmiltään ja kopisteli tuulipukuaan hiljaisena. Leuto maaseudun tuoksu kantautui tuulen mukana rikkinäisestä ikkunasta. 
 

- Anteeksi nyt kamalasti. Ei tässä pitänyt aivan näin käydä.

- Ei se mitään, Benito mutisi ja hieroi silmiään. Näin mieletöntä juttua hän ei ollut uneksinutkaan. Hän oli heti kiinnostunut, miten tarina jatkuisi.

- Mistä te siihen tupsahditte?

Riippuliitäjä otti sinisen kypärän päästään ja siristeli silmiään. Benito sytytti yöpöydän lampun. Sitten vieras kätteli virallisen tuntuisesti isäntää, joka kohottautui tyynyn varaan istumaan.

- Riippuliitimellä. Niin, sillä minä tulin. Olen ensimmäistä kertaa kokeilemassa tätä vehjettä, mutta en uskaltanut tehdä sitä päivällä, koska kaikki ihmiset olisivat olleet katsomassa. Niinpä minä lähdin tuossa neljä tuntia sitten tuolta vuoren harjanteelta ja onnistuin vasta nyt laskeutumaan. Valitettavasti satuin osumaan teidän ikkunaanne. Nimeni on Eduardo Rossi.

- Benito Mussolini, Benito esittäytyi. - Hyvä vain, ettette törmänneet seinään. Sen korjaus olisi tullut paljon kalliimmaksi.

- Benito Mussolini?

- Niin, minä kyllä tiedän, mitä te ajattelette. Minä en ole SE Benito Mussolini. Enkä ole edes mitään sukua hänelle. Minua on kyllä kiusattu aivan tarpeeksi nimeni vuoksi.

- Miksi ette vaihda sitä?

- Mikäs te olette minua neuvomaan nimeni vaihdossa?

- Anteeksi kamalasti. Asia ei tietenkään minulle kuulu, eikä se oikeastaan haittaa mitään.

Sitten lentäjä katsoi liidintään surkeana ja koetteli kankaan riekaleita ja kiiltäviä runkoputkia.

 – Tämä on kyllä nyt aivan hyödytön. Ja vasta kerran minä sillä ehdin lentämään.

Benito nousi ylös ja haki vaatekaapistaan yöpukunsa paidan sekä aamutakin. Lentäjä istuutui sängylle, niin että jouset narahtivat. Hän ryhtyi vääntelemään putkia oikeisiin asentoihin.

- Teillä on ollut tuo liidin vasta vähän aikaa, Benito totesi pukiessaan unen pöpperössä paitaa päälleen.

- Viikon verran. Pidän sitä autotallissa piilossa, ettei perhe huomaa.

- Minä kun olen tällainen tavallinen pankkivirkailija, jonka päivä kuluu pelkkään virastotyöhön, hän jatkoi.

- Pitäähän sitä ihmisen rentoutuakin.

Benito nyökytteli ymmärtäväisesti päätään.

- Mitähän se kello muuten on, Eduardo tuumi ja katsoi ulos sysimustaan yöhön. Benito kurkotteli herätyskellon yöpöydältä ja tutki sen fosforisia viisareita.

- Vartin yli kolme. Otatteko kahvia?

- No jos siitä ei ole kovasti vaivaa.

- Mitä vielä. Olen itsekin kupillisen tarpeessa.

- No siinä tapauksessa. Neljän tunnin lentäminen tekee kyllä aika janoiseksi.

- Sen voi uskoa.

 

Benito muisti Juliuksen olemassaolon vasta, kun Eduardo huusi tuskasta. Hän kiiruhti apuun ja näki dobermanninsa repivän vieraan tuulipuvunhousuja riekaleiksi.

- Julius! Hyi sinua! Vieraita ei saa purra, kuuletko!

Julius irrotti otteensa ja heilautti töpöhäntäänsä nolon näköisenä. Sitten se nuolaisi Eduardoa kädestä kuin hyvitykseksi. Eduardo katsoi sitä väristen.

- Teillä on hyvin tottelevainen koira.

- Julius on rotunsa valio, Benito sanoi ylpeänä ja kumartui silittämään dobermannia.

- Julius on hyvä poika. Niiin, Benito hyrisi, kun koira nuoli hänen kasvojaan. Samassa keittiöstä kuului pitkä vihellys. Eduardo hätkähti.

- Asuuko tässä talossa muitakin?

- Vain kahvipannu, Benito selitti ja meni keittiöön.

Aamun ensi säteet kultasivat puiden latvat. Linnut lauloivat kilpaa ja ilma alkoi lämmetä. Benito kaatoi kahvia kuppeihin ja ojensi vieraalle omansa.

- Sokeria?

- Pelkkää kermaan, kiitos.

Eduardo istahti puutuolille keittiöpöydän ääreen. Benito kaatoi kermaa kuppiin ja upotti omaansa viisi palaa sokeria.

- Sokeri on pahaksi hampaille.

- Pesen kyllä hampaani, Benito vastasi ja hörppi kuumaa juomaa.

Hetki pyhitettiin pelkälle kahvin juonnille, kunnes Benito rikkoi hiljaisuuden.

- Millaista se on?

- Niin mikä?

- Lentäminen.

Eduardo mietti sangen kauan ja raapi nenänvarttaan. - Se on, se on. Se on mahtavaa, jos suoraan sanon. Ei sitä voi oikein sanoin kuvailla.

- Neljä tuntiahan sinä lentelit?

- Jep. Kokonaista neljä tuntia, vaikka kyllä siinä loppupuolella tuppasi haaroja palelemaan.

- Niin varmaan. Kylmä yö. Benito viittasi ulos ja kuin vastaukseksi varpunen rääkäisi pihakeinussa. Aurinko kiiruhti lämmittämään vielä yön jälkeen kylmää maata.

Benito käänsi radion auki ja huoneeseen tuli kolmas henkilö, joka kuulutti aamuohjelmassa soitettavien kappaleiden nimiä. The Beatles esitti Yesterdayn, joka tuntui sopivan hyvin aamun tunnelmaan. Eduardo kiitti kahvista ja jäi kuuntelemaan käsi poskella. Seinäkello löi neljää.

- Ohoh, aika menee sukkelaan. On tämä vain ollut aika erikoinen aamu.

- On se, Benito myönsi. - En aluksi oikein tiennyt, näinkö unta vai tulitko sinä tosiaankin sen ikkunan läpi. En tuota tiedä varmasti oikein vieläkään.

- No, haavoista päätellen ainakin tulin, Eduardo tuumi ja pyyhki verisiä käsiään. Benito hätääntyi ja haki sideharsoa lääkekaapista.

- Älä suotta, Eduardo huusi perään mutta turhaan.

Kello lähenteli viittä, kun he tutkivat kangaslinnun jäännöksiä. Kangas oli täysin riekaleina ja runko solmussa.

- Olipa tuuria, että satuin juuri tuohon ikkunaan, Eduardo naurahti. - Ei muuten, mutta noista muista ikkunoista en olisi mahtunut sisään, hän kiirehti jatkamaan.

- Niinpä tietenkin.

- Runko ei olekaan niin pahoin vaurioitunut kuin luulin. Pitää hitsailla parit osaset ja ostaa uusi siipikangas, niin eiköhän se siitä. Hän keräsi liitimen jäännöksiä kainaloonsa ja oli lähdössä, kun muisti äkkiä jotain.

- Tosiaan tuo ikkuna! Minä korvaan sen. Lähetä vain lasku.

Benito mietti. - Ei tarvitse maksaa. Anna minun… Puhelimen pirinä keskeytti hänet. Benito vastasi puhelimeen ja kuuli naapurinsa huolestuneen äänen.

- Täällä Lanzarotti täältä naapurista. Anteeksi, että herättelen tähän aikaan.

- Ei tässä mitään. Minä olen ollut hereillä jo pitkän aikaa.

- Sitä minä arvelinkin. Ajattelin vain tarkistaa, että oletteko huomanneet yläkerrassanne särkyneen ikkunan.

- Olen. Eräs riippuliitäjä sattui vahingossa törmäämään minun makuuhuoneen ikkunaan.

- Herranen aika! Kuinka teille kävi?

- Ei minulla ole mitään hätää. Eikä sitä paitsi liitäjälläkään.

- Niin minkä te sanoitte sen ikkunan särkeneen?

- Riippuliitäjä. Sellainen mies, joka lentelee riippuliitimellä. Masiinalla, jossa on suuret siivet.

- Jaa semmoinen. Moottorillako?

- Ei vaan pelkällä tuulivoimalla.

- Herranen aika! Mahtaa olla kapistus.

- On se. Taisi vain mennä riekaleiksi siinä törmäyksessä.

- Voi, sehän on sääli. Toivottavasti lentäjä on kunnossa.

- On on. Niinhän minä jo äsken sanoin.

- Aivan niin. Niin taisittekin. Mitä hän muuten näin yöllä lentelee? Eikös se ole vaarallista?

- Hän on vasta-aloittelija. Ei halunnut ihmisten näkevän.

- Ja ensimmäisellä kerralla törmää taloon!

- Ikkunaan.

- Niin, ikkunaan pitikin sanomani.

- Niin teki.

- Voi herranen aika!

- Jos ette pistä pahaksenne, niin minä haluaisin lopettaa nyt. Teilläkin on varmasti tekemistä.

- Toki toki. Halusin todellakin vain tarkistaa, että kaikki on kunnossa.

- Kiitos teille.

- Kuulemiin.

Benito huokaisi ja kääntyi Eduardon puoleen. - Naapurini soitti.

- Jaa.

- Niin. Olinkin juuri sanomassa siitä korvauspuolesta… Ovikello keskeytti hänet. Benito avasi oven, jonka takana seisoi aivan outo mies. Tämä lihava muukalainen pyyhki hikeä otsaltaan kellertävällä nenäliinalla, vaikka ilma oli vielä yön jäljiltä viileä. Hän näytti toivottomalta ja alkoi selittämään kiihtyneellä äänellä.

- Pyydän kauheasti anteeksi, mutta oletteko sattumoisin nähneet…Eduardo!

Vieras vaikutti selvästikin tuntevan riippuliitäjän, koska nämä syleilivät toisiaan jälleennäkemisen riemusta. Sitten vieras muisti talon isännän ja kääntyi esittäytymään.

- Suokaa anteeksi. Minä olen Pietro Othello, tämän miehen ystävä. Olin kauhean levoton, kun en kuullut hänestä mitään moneen tuntiin. Hän on nimittäin riippuliitäjä ja lensi tänä yönä ensi kertaa…

- …koska ei halunnut ihmisten näkevän, Benito jatkoi. - Hän törmäsi makuuhuoneeni ikkunaan, mutta ei loukannut onneksi itseään. Riippuliidin on kylläkin riekaleina.

- Törmäsi ikkunaan?

- Niin, Eduardo pisti väliin. – Sukelsin herra Mussolinin…

- Mussolinin, Pietro ähkäisi kysyvästi.

- Herra Benito Mussolini, Eduardo esitteli ja Benito puristi lihavan miehen velttoa kättä. Tämä näytti vieläkin hämmästyneemmältä.

- Ei, minä en ole SE Benito Mussolini.

- En minä mitään kysynyt, lihava mies änkytti.

- Ette niin, mutta halusitte aivan ilmeisesti kysyä. Ei se mitään. Minä olen jo tottunut.

- Anteeksi tahdittomuuteni, Pietro selitti. - Tuota, ette ole koskaan harkinnut nimen vaihtamista?

- Tästä asiasta minä en halua keskustella, Benito vastasi jäätävästi ja Eduardo kiirehti rauhoittamaan tilannetta.

- Haluatko nähdä liitimeni? Siitä on jäljellä enää kasa putkia ja riekaleita, mutta eiköhän se ole kunnostuskelpoinen.

- Tosiaan, Pietro irrottautui ajatuksistaan. - Missä se on?

- Herra Mussolinin makuuhuoneessa.

- Mutta onko se nyt sopivaa, Pietro mumisi.

- Mennään pois, Benito huudahti hilpeästi. - Pitäähän ne jäännökset sieltä poiskin kantaa.

He tallustelivat peräkanaa ylös samassa, kun kello löi kuusi. Portaat narahtelivat rytmikkäästi ja sahanpuru tipahteli jokaisen askeleen alla. Vanha talo oli aika kova marisemaan, mutta Benito oli jo tottunut siihen. Makuuhuoneessa puhalsi tuuli, joka riepotteli verhoja ja kankaanpalasia. Lattia oli täynnä lasinsiruja.

- Varokaa jalkojanne, Benito varoitti.

- Ei tässä hätää. Minulla on kengät, Pietro huohotti raskaasti nousun uuvuttamana. Hänen nenäliinastaan olisi saanut puristamalla puoli litraa hikeä.

- On se ollut rysäys, Pietro ihmetteli.

- Oli se, Eduardo myönsi. - Oli niin pimeää, etten oikein aluksi tajunnut, mihin olin törmännyt.

- Minä kyllä sanoin sinulle, että yöllä lentäminen on älytöntä. Mutta sinä et uskonut. Sinä et koskaan usko! Mitä ihmisetkin sanovat. Pah!

- Rauhoitu, Eduardo supisi. Benito polki aamutossuillaan lasikasaa niin että rutina kävi.

- Otetaanpa nämä putket nyt porukalla.

He ryhtyivät tuumasta toimeen ja purkivat liitimen osiin. Pihalla odotti farmariauto, jonka vihreä väri oli haalistunut. Julius karkasi auki jätetystä etuovesta.

Vihdoin viimein kaikki oli hoidettu. Benito seisoi aamutakissaan pihalla ja kätteli miehiä hyvästiksi. Eduardo muistutti ikkunan korjaamisesta.

- Siitähän minun pitikin puhua, ennen kuin kaikki tämä keskeytti ajatukseni. Minun puolestani olemme sujut, kun annat minun kerran lentää tuolla riippuliitimellä.

- Lentää liitimellä? Eduardo ihmetteli.

- Niin.

- Eikö muuta? Kyllä minä olen valmis maksamaan vauriot ja liitimellä sinä voit lentää totta kai, jos vain haluat. Ei siinä tarvita mitään vaihtokauppoja.

- Ei, ei, ei. Kun annat minun lentää, niin ollaan sujut. Rahasta minä en välitä ja tuo ikkunan korjaus on pikku juttu. Turha siitä on laskuttaa.

- No jos kerran olet varma asiasta.

- Ehdottomasti.

He paiskasivat vielä kättä päälle ja sitten vieraat lähtivät. Benito jäi pihalle haistelemaan aamutuulta ja tervehti ohi ajavaa posteljoonia, joka heitti aamulehden hänen syliinsä.

Tuuli tuntui paljon voimakkaammalta vuoren laella, missä metsä ja rakennukset eivät olleet suojaamassa. Paljaan huipun hiekka pyrki tuppaamaan silmiin ja suuhun sokaisevana pilvenä. Eduardo ja Benito seisoivat tasanteella ja Benito puki tuulipukua ylleen. Suuri kangaskotka odotti takertuneena farmariauton kattotelineeseen. Sen uudet siivet olivat meren siniset ja niiden kärkiin oli maalattu kaksi vaanivaa silmää, mitkä antoivat vaikutelman suuresta petolinnusta.

- Pelottaako, Eduardo kysäisi.

- Vähän, Benito vastasi ja veti vahvistettuja saappaita jalkoihinsa. Saappaat olivat liian suuret ja lonksuivat jalassa. Benito riisui ne ja laittoi uudestaan jalkaan, tällä kertaa jalat villasukilla topattuna.

- Kaikkia pelottaa, Eduardo selitti. - Mutta kun pääset lentoon, niin pelko katoaa. Ihan tuosta vaan. Sinä tunnet vain lentäväsi ja se on jotain. Se on todella jotain, hän huokaisi ja nosti katseensa poutapilviin.

Sää tuntui suosivan heitä. Maaseutu levittäytyi horisonttiin asti henkeäsalpaavan värikkäänä. Pienet tulitikkutalot tupruttelivat päivällissavuja piipuistaan. Lelueläimet käyskentelivät niityillä ruohoa syömässä. Pienet risupuut seisoivat kuin kauniissa asetelmassa. Kaikessa tuntui japanilaisen kukka-asetelman henki. Niin epätodellisen ja keinotekoisen näköistä maisemaa Benito ei ollut koskaan nähnyt. Pellotkin olivat kuin suurrealistisesta maalauksesta, jossa erikokoiset ja –väriset neliöt saavat aikaan kuvan. Maalauksellista.

Eduardo neuvoi Benitoa, kun tämä tunki päänsä kypärään.

- Muistat vain naruohjaimet, etkä päästä tuulta liian alle. Silloin purje voi kiepsahtaa ylösalaisin ja joudut syöksykierteeseen. Ilmapyörteitä kannattaa myös varoa. Niitä ei näe mutta ne voi aistia. Lentäjän kuudennella aistilla.

Benito nyökkäsi ja näytti, että kaikki on valmista. Hän ei puhunut sanaakaan.

- Muistathan tuoda liitimeni takaisin, Eduardo nauroi. Benito ei vastannut, vaan lähti juoksuun, kiihdytti ja lähestyi jyrkänteen reunaa sora saappaissa ropisten. Tuuli kohisi purjeessa saaden liitimen kohoamaan ilman varaan. Benito juoksi ja huohotti, saapui reunalle, ponnisti. Äkkiä hänen allaan oli sata metriä pelkkää ilmaa.

 

Liidin nousi jyrkästi ylöspäin, oikaisi sitten suunnan ja lähti tuulen mukaan. Eduardo seurasi lentoa suojaten kädellä silmiään auringon säteiltä. Purje kohosi yhä korkeammalle ja muuttui pieneksi pisteeksi taivaankannella. Sitten se tuntui haihtuvan kuin unessa. Valkoistakin valkoisempi pilvi näytti ahmivan sen sisäänsä.

Aurinko oli jo laskeutunut, kun Eduardo viimein istuutui farmariautoonsa. Hän jäi nojaamaan avattuun sivuikkunaan ja katsoi vielä lennon suuntaan. Liidintä ei ollut näkynyt enää moneen tuntiin ja jotenkin hän aavisti, ettei tulisi näkemäänkään Benitoa eikä purjetta. Se oli outo tunne, joka sai hänet surulliseksi. Horisontti väreili kuumana. Lehmät taivalsivat navetoihin. Jossain haukkui koira. Eduardo käynnisti auton, vaihtoi vaihdetta ja kaasutti hiekkatietä alas kohti kotiaan.