Ei se minuun kolahtanut 80-luvun alussa. Hassisen kone.
Olihan niillä pari biisiä, jotka olivat aivan mukiinmeneviä kuten ”Rappiolla”
ja ”Kulkurin iltakalja”, mutta muuten depyyttialbumi ”Täältä tullaan Venäjä”
(1980) meni minulta aivan ohi. Joidenkin kappaleiden sanoitukset eivät auenneet
ollenkaan. Muoviruusuja omenapuissa,
plastisia lauseita lasten suissa… Mitä helvettiä? Kyllä Eppu Normaalin
diggaaminen oli paljon helpompaa.
Kaikki muuttui 1981, kun Hassisen kone julkaisi ”Rumat
sävelet”. Äkkiä sanoitukset aukesivat teini-ikäiselle kollille ja samaistuin
tarinoihin täysillä. Ja mä kävelen tätä
tyhjää tietä, talon jota kodiksi kutsutaan… Aikuisuus kolkutti muutaman
vuoden päässä ja edessä oli todellakin tyhjä tie, tuntematon tulevaisuus. Minä nielen paskaa, jota ulostavat tuhannet
peräaukot. Jotta jaksan suoltaa paskaa, jota sinäkin kakistelematta haudot… Siltähän
ne aikuisten puheet kuulostivat, kun itse tiesi kaikesta kaiken eikä mikään,
mitä vanhemmat tekivät tai sanoivat, mennyt niin kuin olisi itse halunnut.
Kolmas albumi ”Harsoinen teräs” (1982) muutti tarinat
mystisemmäksi. Harrastin tuohon aikaan aktiivisesti elokuvien tekemistä
kaitafilmikameralla. Levyllä oli kappale, joka synnytti kuvia päässäni ja
niinpä tein kavereiden kanssa animaatioelokuvan ”Levottomat jalat”, joka
seurasi sanatarkasti kappaleen sanoitusta. Lieneekö ensimmäisiä suomalaisia
musiikkivideoita, tiedä häntä. Pitää varmaan joskus muuntaa raina filmiltä
digitaaliseen muotoon ja laittaa youtubeen arvioitavaksi.
Samaisena vuonna bändi tuli keikalle Suonenjoen
kaarihallille. Ja sinnehän oli tietenkin pakko päästä. Nuorelle pojalle sattui
vain hassusti reissulle varattujen juomien kanssa. Pääsin kaarihallille sisään,
menin seinusta viertä kiertävälle puupenkille ja hups, nukahdin siihen. Kesken
illan heräsin omituiseen tunteeseen. Avasin silmäni ja näin, miten pilkkopimeän
hallin lavalla valokeilassa seisoi yksinäinen hahmo. Taustalla soi Harsoisen teräksen
taianomainen ksylofonikuvio ja mikrofonitelineeseen nojaava, hikeä valuva Alanko
lauloi: Kai puu on paljon kokenut ja
nähnyt elämää. Mutta tässä tulee se jonka varjoon kaikki jää, Harsoinen teräs…
Sammuin uudestaan, joten tuo oli kaikki, mitä näin Hassisen koneesta livenä.
Sitten Hassisen kone hajosi. Pian eetteriin ilmestyi uusi bändi,
jonka laulajalla oli tuttu ääni. Ismo oli perustanut Sielun veljet. Ja taas
minä olin pihalla. Esikoisalbumilla soineet biisit karkoittivat minut pariksi
vuodeksi kauas pois. En vain tajunnut, mitä ihmettä niillä laulettiin.
Musiikki oli rujoa, yksinkertaista, ja kappaleiden sanat täyttä hebreaa: Kinkkubingo, kinkkubingo, Emil, Emil Zatobek, Emil, videohölkkä…
Käsittämätöntä lyriikkaa. Karjalan kunnailla kukkii puu. Onko se kaktus vai joku muu?... Kapinoin
sanoitusten näennäistä typeryyttä vastaan. Ei Karjalassa kasva kaktuksia! Ei
kaktus ole puu!
Mutta jälleen aika teki tehtävänsä. 1985 ajoin työkseni kylmäautoa ja auton kasettisoittimessa soi Lynyrd Skynyrdiä, Hanoi Rocksia ja Eppuja. Kuulin radiosta kappaleen, joka koukutti ensi kuulemalta. Se oli Sielun veljien ”Peltirumpu”. Kesken työpäivän, ajoreitin varrella kävin Varkauden Musiikki Fazerissa ja ostin ”L’amourhan” c-kasettina. Sinä kesänä en enää muuta kuunnellutkaan. ”Tiskirätti”, ”On mulla unelma” ja kumppanit soivat taukoamatta ajomatkoillani Savossa. Olin taas Ismo Alanko –fani.
Seuraavan vuoden ”Kuka teki huorin” –LP iski vielä hermoon,
mutta sitä seuraava ”Suomi – Finland” oli taas semmoista materiaalia, että
jätin kiekon pölyttymään levyhyllyyni. Aktiivinen bändin seuraaminen loppui ja
pian bändi meni telakalle 1992.
Vuonna 2000 Hassisen kone teki juhannuskeikan Joensuussa. Kaverit
pyysivät minuakin mukaan, mutta perhesyyt estivät reissun. Nuo kaverit olivat
tuosta Hanoi Rocks –tarinasta tutut Kake ja Tepi. Vietin rauhallista
koti-iltaa, kun puhelin soi. Vastasin, mutta langan päässä ei kuulunutkaan
ihmisääni, vaan hiljaista kohinaa ja ksylofoniriffi Harsoisesta teräksestä.
Kaverit soittivat minulle kesken Hassisen koneen esiintymisen ja antoivat minun
kuunnella hetken meneillään olevaa keikkaa. En oikein tiennyt, käännettiinkö siinä
puukkoa haavassa vai halusivatko jätkät vain jakaa kokemuksen kanssani. Sillä
hetkellä olin henkisesti Joensuussa.
Kesällä 2010 päätimme vaimon kanssa lähteä Kuopiorockiin.
Tapahtuma on Väinölänniemessä, parin kilometrin päässä kotoamme, joten meidän
ei tarvinnut telttailla. Keikan pääesiintyjinä oli mm. PMMP ja Baseballs. Ismo
Alanko ja teho-osasto esiintyivät jo perjantai iltapäivällä. Sinne siis.
 |
| Ismo Alanko ja teho-osasto Kuopiorockissa 2010 |
Keikka oli loistava ja herätti uuden innostuksen Alangon
musiikkiin. Ismo heilui lavalla käärmemäisin elkein ja esitti kappaleita
soolouraltaan ja myös muutaman vanhemman kappaleen. Muistan ihmetelleeni, miten
jätkä viisikymppisenä on noin timmissä kunnossa!
Kunnioitettavaa.
Sielun veljet heräsivät henkiin seuraavana vuonna ja
esiintyivät, yllätys yllätys, Ilosaarirockissa. Ja yllätys yllätys, en ollut
paikalla. Mutta onneksi bändi lähti kiertueelle ja saapui Kuopioon joulukuussa.
3.12.2011 koitti päivä, jolloin näin Sielun veljet vihdoin livenä. Paikka oli
Kuopion Puikkari ja tupa täynnä kuten pitääkin. Menimme vaimon kanssa
yläparvelle, koska lavan eteen oli mahdotonta päästä. Sali pimeni, keikka
alkoi.
Se oli menoa. ”Peltirumpu”, ”Tiskirätti”, ”Aina nälkä” sai
yleisön villiin tanssiin. Kun vuoroon tuli tuo käsittämätön ”Emil Zatopek”,
kaikki aukesi minulle. Kappaleen rujo, jankkaava riffi sai meidät hyppimään
paikoillaan. Valonheittimien leirinuotiomaisessa valossa shamaanimme Alanko hoki mantraansa ja
huomasin laulavani mukana maanisesti Emil,
Emil Zatopek, Emil, Emil Zatopek, Emil… Se oli lähes uskonnollinen hetki. Seuraavaksi ”Säkenöivä
voima” vaivutti meidät transsiin. Tilaan, johon nykyajan ihmisellä ei ole
avainta mennä. Avaimena toimi suuri heimopäällikkö Ismo Alanko, joka vakuutti
meille: Kaikki tahtoo elää, säkenöivästä
voimasta, säkenöivästä voimasta, säkenöivästä voimasta. Kaikki tahtoo elää,
säkenöivästä voimasta…
 |
| Sielun veljet Puikkarissa 3.12.2011 |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti