Ei tullut minusta historianopettajaa

Minun piti kirjoittaa siitä ainoasta yliopistopääsykokeesta, jossa olen käynyt, mutta taisin paljastaa juonen jo otsikossa. No, oikeasti pääsykokeet meni miten meni, mutta itse paluumatka oli ikimuistoinen. Siitä kohta lisää.

Junamatkustaminen on aivan oma maailmansa. En tiedä, johtuuko se tilan ahtaudesta, joka laittaa ihmiset väkisin vuorovaikutukseen toistensa kanssa vai ravintolavaunusta. Ehkäpä noiden molempien yhdistelmästä.  Junassa suomalainen käyttäytyy äärettömän epäsuomalaismaisesti, eli sosiaalisesti. Kun pitää silmät, korvat ja mielen avoimena ja avaa itsekin suun tarpeen mukaan, kuulee monenlaista elämäntarinaa.

Minulla oli siis haaveena päästä lukemaan historiaa. Halusin tutkijaksi, arkeologiksi, opettajaksi. Mihin tahansa ammattiin, joka liittyy historiaan ja historian tutkimiseen. Olin juuri valmistunut ylioppilaaksi ja laitoin hakupaperit vetämään. Kesällä tulikin sitten kutsu Tampereelta: Tervetuloa Tampereen yliopiston pääsykokeisiin.

Menomatka junalla oli tapahtumaköyhä ja taisin siinä vielä hätäpäissäni selata lukion historiakirjoja tärppien toivossa. Ihan niin kuin viime hetken lukeminen olisi ratkaissut mitään. Kun pääsykoepaperit jaettiin, kävin nopeasti kysymykset läpi ja tiesin, että ei tällä kertaa. Yksi kysymys on erityisesti jäänyt mieleeni. Se meni jotenkin näin:

”Kirjoita essee Suomen sosiaalidemokraattisen puolueen historiasta ja toiminnasta 1920-luvulta vuoteen 1939. Sotien aikainen toiminta ja vaikutus Suomen poliittiseen tilanteeseen, sekä sotien jälkeinen puoluehistoria nykypäivään”.

Politiikka ei tuohon aikaan kiinnostanut pätkääkään, joten kyseisen esseen kohdalla palautin tyhjän paperin. Samalla romahti yksi haaveeni ja oli aika tyhjä olo. Ei tullut minusta historianopettajaa.

Hyppäsin Tampereen asemalla maitojunaan ja aloitin paluumatkan Savoon. Ensimmäisenä heitin repun ylähyllylle ja suunnistin ravintolavaunuun. Nyt oli todellakin tilaus huurteiselle. Istuuduin tuopin kanssa tyhjään pöytään ja vaivuin masennukseen. Juna sytkytti tasaisesti kohti pohjoista.

Naapuripöydässä, kävelykäytävän toisella puolella istui vanhempi pariskunta. He olivat noin vanhempieni ikäisiä. Molemmat olivat iloisessa matkafiiliksessä. Kun mieheltä loppui olut, hänen katse harhaili ympärille ja huomasi minut. Satuin juuri katsomaan hänen suuntaan ja katseemme kohtasivat. Mies rykäisi:

  

-  Hei. Tuota kaveri. Voisitko hakea mulle uuden oluen? Annan kyllä rahaa. Mulla on selkä sen verran kipeä, etten pysty kunnolla kävelemään.

Mikäpäs siinä. Otin mieheltä rahat ja sain tilauksen tuoda myös rouvalle juotavaa samalla reissulla. Palasin tuoppien kanssa, ojentelin parinkunnalle omat ja istuin takaisin pöytäni ääreen. Ei mennyt kauaa, kun mies pyysi minua taas hakemaan heille tuopit ja totesi, että kyllä minä mahdun istumaan heidän kanssaan samaan pöytään. Jutellaan vaikka vähän ajankuluksi.

Niinpä loppumatkan istuimme samassa pöydässä, minä ja tuntematon pariskunta. Kerroin pääsykoe pettymyksestä ja kilistelimme sille. Mies kertoi pudonneensa rakennustelineeltä ja loukanneensa selän niin, että työkyvyttömyyseläke saattoi häämöttää lähitulevaisuudessa. Kilistelimme sitten sille. Välillä kävin hakemassa lisää juotavaa ja pikku hiljaa tenttipettymys pyyhkiytyi  mielestä.

Kun viimein muistimme esittäytyä, paljastui hämmästyttävä yhteensattuma. Tämä pariskunta oli yläasteaikaisen luokkakaverini Artun vanhemmat! Pariskuntaa tämä tieto huvitti kovasti. Artulla oli aikoinaan ysiluokalla tyttökaveri Kajaanissa ja hän matkusti tämän luokse junalla melkein joka viikonloppu. Siihen aikaan junassa ei myyty olutta kuin ruuan kanssa, mikä oli tietenkin vähän hankalaa. Arttu kertoi minulle, että matkalla Kajaaniin hän väärennettyjen henkkareiden turvin ehti hörpätä semmoiset 3 – 5 tuoppia. Ruokasäännön hän kiersi kätevästi tilaamalla joka oluen kanssa pari nakkia. Ei ollut omena näköjään kauas puusta pudonnut.

Pieksämäellä oli junan vaihto. Taluttelin isäntää käsipuolesta toiseen junaan. En niinkään siksi, että hänellä oli kävelykepit, vaan lähinnä ravintolavaunun tarjoilun aiheuttaman epävarmuuden vuoksi. Puoliso olisi varmaan myös tarvinnut taluttajaa, mutta selvisi onneksi junavaihdosta omin jaloin. Eipä siinä sitten muuta kuin reppu ylähyllylle ja ravintolavaunuun.

Kun istuuduimme vapaaseen pöytään, tarjouduin taas hakemaan meille kaikille juomat. Tässä vaiheessa mies laittoi kävelykepit syrjään ja totesi rehvakkaasti, että hän tulee mukaan ja tilaa omat juomansa. Ilmeisesti selälle oli tapahtunut jokin ihmeparantuminen Tampereen ja Pieksämäen välisellä rataosuudella. Mikäpä minä olin vanhemmalle henkilölle vastaan panemaan. Jonotimme aikamme, minä edellä ja mies minun perässä, kunnes tuli meidän vuoro. Myyjä katsoi henkkarini, huomasi seuralaisen ja totesi:

-  Sinulle minä voin myydä, mutta tuo kaveri on ottanut jo aivan tarpeeksi.

Hiljaa mielessäni olin ravintolavaunun myyjän kanssa aivan samaa mieltä.