Kävin armeijan Mikkelin Karkialammella 80-luvulla. Tammikuussa oli sinä vuonna ennätysmäiset pakkaset. Lämpötila laski alle -30 ja pysyi siellä pari viikkoa. Meillä oli tietenkin tänä aikana sotaharjoitukset eli viikko telttailua metsässä.
Lähtöaamuna varuskunnan komentaja piti meille lyhyen tsemppipuheen. Puheen lopuksi hän totesi, että "pakkanen ei ole suomalaisen sotilaan vihollinen, vaan liittolaisemme!" Tämän piti lämmittää meidän mieliä, kun nousimme Proton lavalle valmiina moottorimarssiin.
Proto on Sisun valmistama, nelivetoinen maastokuorma-auto. Käytännössä matkanteko tehtiin avolavalla, jota peitti vain kangaskuomu. Kiipesimme siis lavalle ja etsimme hyvää paikkaa istua, mitä ei käytännössä ollut. Ennen kuin alikersantti laittoi kuomun takaa kiinni, hän huikkasi meille että pakkasta on -37 astetta, joten pitäkää itsenne lämpimänä. Matka Lappeenrantaan kestäisi pari tuntia ja välillä pidetään pysähdystaukoja. Sitten lähdettiin.
Paikallaan istuminen alkoi nopeasti paleltamaan, joten koetimme peitellä itsemme repuilla, telttakääröillä, maastonaamiointiverkoilla ja millä tahansa, mitä lavalta löytyi. Moottorimarssi kulki hidasta, noin 50 km tuntivauhtia. Tunnin matkanteon jälkeen pysähdystä ei kuulunut. Eikä kuulunut kahden tunninkaan päästä. Loppujen lopuksi me istuimme lavalla pakkasessa yhtäjaksoisesti viisi tuntia ilman pysähdyksiä. Kukaan ei koskaan kertonut meille, miksi.
Kun viimein tulimme metsäaukiolle, jonne oli tarkoitus pystyttää teltat ja tehdä leiri, alikersantti komensi meidät alas lavalta. Pudotus lavalta maahan oli noin metrin luokkaa. Hyppäsin alas mutta tömähdyksessä en tuntenut jalkojani. Ne olivat aivan tunnottomat. Tiesin, että nyt on jotain vialla ja aloin pomppia paikallani saadakseni verenkierron elpymään.
Proton kuljettaja ilmoitti, että kuorma-auton koppiin voi mennä lämmittelemään, jos tarve vaati. Minä olin nopein, joten pääsin lämpimään riisumaan saappaat jalasta. Näky oli pelottava. Molemmat jalkaterät olivat kylmät ja tunnottomat. Muistin silloisessa tv-mainoksessa olleen K-kaupan lihamestari Väiskin sanat: Liha on mureaa, kun painat sitä peukalolla ja kuoppa palautuu hitaasti. Painoin kantapäätä sormella, eikä kuoppa palautunut ollenkaan. Liha oli jäässä.
Sitten Proton ovi aukesi yllättäen ja oviaukosta tuijotti tiukan näköinen mies, jonka natsoista tunnistin luutnantiksi. Kävimme sotilaallisen keskustelun, jonka aloitin tervehdyksellä.
- Herra luutnantti!
- Mitäs jääkäri tekee?
- Herra luutnantti. Sain luvan tulla lämmittelemään jalkojani tänne Proton ohjaamoon.
- Mikäs niissä jaloissa on?
- Epäilen, että kantapäät ovat paleltuneet, herra luutnantti.
- Ovatko ne valkeat vai vaaleanpunaiset?
Tässä kohtaa pidin muutaman sekunnin mietintätauon. En ymmärtänyt koko kysymystä. Mitä väliä sillä oli, minkä väriset minun kantapääni olivat? Mieleni teki vastata vihreät, mutta en tietenkään uskaltanut. Otin fifty-fiftyn ja vastasin:
- Vaaleanpunaiset, herra luutnantti.
- No ei ne sitten ole paleltuneet. Lämmitelkää vähän aikaa. Kyllä se siitä.
Luutnantti oli oikeassa. Varttitunnin kuluttua verenkierto palasi kantapäihin ja sitä myöten valtava kipu ja tuska. Puolen tunnin jälkeen jouduin vetämään saappaat jalkaan, koska joukkueemme komennettiin pystyttämään teltta maastoon. Lunta oli puoli metriä eikä pakkanen ollut hellittänyt yhtään. Kun viimein saimme kaminan lämpimäksi ja painuimme nukkumaan, kello oli jo reilusti yli puolen yön. Sinä yönä tuntui, että pakkanen ei ollut meidän liittolainen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti