Toipilas

Muistan, kuinka pikkupoikana kuumetaudit veivät aina ihan sekaisin. Kun kuume kohosi yli 39 asteen, kaikki äänet voimistuivat, liikkeet nopeutuivat ja peitto tuntui lyijyn raskaalle. Niinpä kun viisivuotiaana olin taas kunnon nuhakuumeessa, äiti ryntäsi uskomatonta vauhtia huoneeseeni, mittasi kuumeen ja huusi, että en saa nousta sängystä, hän tuo kuumaa juomaa. Ja peitto ahdisti, kuin olisi tiilikasan alla maannut.

Kun sitten kuume vähän hellitti, olisin mielelläni lähtenyt pois sängystä. Äiti kuitenkin kielsi ja sanoi, että influenssan seurauksena voi tulla jälkitauti. No, enhän minä tietenkään sellaista halunnut. Niinpä makasin kiltisti sängyssä ja luin Aku Ankan taskukirjoja. Taisi olla siihen aikaan ilmestynyt numerot 10-15 tai jotain.

Iltapäivällä äiti sitten tuli ja ilmoitti, että nyt syömään. Minua vähän pelotti ja sanoin sen äidille. Entäs jos tulee jälkitauti? Äiti rauhoitteli, että voin minä keittiössä käydä syömässä. Tulen sitten vain takaisin sänkyyn lepäämään. Äiti meni edeltä ja minä jäin sängynreunalle istumaan ja pohtimaan tilannetta.

Kun viimein sain rohkeuteni kerättyä, nousin sängystä ja astelin keittiöön. Joka askelmalla vilkuilin olkani yli, tapahtuiko mitään. Mutta lattiaan ei ilmestynyt mitään. Ei ensimmäistäkään jalanjälkeä. Huokaisin helpotuksesta, kun en saanut sitä pelättyä jälkitautia.