maanantai 14. lokakuuta 2013

Poliisin vanha tuttu

80-luvulla, ennen nettiä, tietokoneita ja kännyköitä, asiat hoidettiin toisella tavalla. Tässä yksi esimerkkitapaus, kun jouduin poliisin takaa-ajamaksi.

Täytin 18 ja sain ajokortin. Sehän tarkoitti sitä, että aina piti olla baanalla kun vain auto porukoilta liikeni. Jälleen kerran kruisailtiin isän hiacella elokuisessa illassa. Kopissa oli minun lisäksi kaksi kaveria ja pakettiauton takana vielä pari muuta. Siinä sitten ajeltiin, luukutettiin c-kasettisoittimesta Popedaa ja jauhettiin...tarinoita.

Pimeässä, erään mutkan jälkeen kaverini Keke huomasi, että poliisit näyttivät pysähtymismerkkiä tien toisella puolella. Ajoin muutaman satametriä ja pysähdyin tien pientareelle. Sivupeilistä näin mutkassa parkissa olevan poliisiauton, mutta mitään ei tapahtunut. "Ei ne tainneet meitä tarkoittaa", totesin ja jatkoimme matkaa.

Yhden risteyksen ja muutaman kilometrin jälkeen takana välkkyi sininen vilkku ja poliisin vou-vou-vou -äänimerkki. Taisivat sitten tarkoittaa meitä. Pysähdyin uudestaan tienpientareelle ja jäin odottamaan konstaapelia.

"Minkäs helvetin takia sinä lähdit ajamaan karkuun?"
"En ajanut karkuun. En vain rupatellessa huomannut teidän merkkiä".
"Tuleppas tuonne autoon".

Istahdin ensimmäisen kerran poliisi-saabin takapenkille ja kieltämättä vähän pelotti. Konstaapeli istui kuskin paikalle ja hänen vieressä oleva virkaveli pyysi minulta ajokorttia. Kaivelin taskujani tuloksetta.

"Lompakko on jäänyt kotiin. Ajokortti on siellä".
"Sano nimesi ja henkilötunnus".

Poliisi otti yhteyttä päämajaan tai jonnekin radiopuhelimella ja pyysi tarkistamaan tietoni. Vastaus tuli pian. "Kaveri on juuri saanut kortin, ei aikaisempia rikkeitä". Olimme hiacen takana parkissa, joten poliisiauton valot näyttivät suoraan autoni perään. Siihen aikaa ajokortin saaneella oli pakollisena 80-lätkä takalasissa.

"Sulla ei ole kasikympin lätkää".

Jos aikaisemmin oli kylmä hiki, niin nyt alkoi jo kuumottamaan.

"Tuo on isän auto. On varmaan ottanut lätkän pois päivällä. En muistanut katsoa kun lähdin ajamaan".
"Mennäänpäs vielä käymään sun autolla".

Kun konstaapeli avasi pakettiauton takaoven, sisältä paljastui kaksi kaveria, jotka yrittivät lymyillä ikkunoiden alapuolella. Tilanne vaikutti jo lähes täydelliseltä. Tästä heilahtaisi putkaa, linnaa, vankeutta tai ainakin viisi vuotta sähkötuolia.

"Sulla on täällä ylimääräisiä matkustajia! Mitäs näille tehdään?"
" Tulkaa pois kaverit. Joudutte kävelemään".

Palasimme autolle ja pelkääjän paikalla istuva poliisi alkoi jo kirjoittamaan sakkolappua, kun toinen otti tilanteen haltuun.

" Nyt me tehdään niin, että ajelet kotiin, haet ajokortin ja kasikympin lätkän, etkä enää kuljettele ylimääräisiä pakettiauton perällä".
"Joo" totesin heikolla äänellä.
"Mitä mitä helvettiä?!" virkaveli älähti ja tuntui räjähtävän pystyyn.
"Nooh, poika ottaa tästä nyt opikseen ja saa vakavan suullisen varoituksen. Näin ei enää käy".

Kävelin takaisin autolle tämän joviaalimman konstaapelin kanssa ja vaihdoimme parit sanat matkalla. Äidilläni oli kioski, ja poliisi tunsi meidän perheen hyvin. Muutaman kerran olivat joutuneet hakemaan asiakkaita kioskin kongista ja siitä hyvästä saivat alennusta grillituotteista.

"Älä jumalauta enää aja tuolla tavalla karkuun, kun näet pysähtymismerkin. Tuo uusi virkaintoinen kaveri meinasi ampua sun autosta renkaan".
"Se oli vahinko".
"Sano isälles terveisiä".



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti