Isä heitti minut, pikkuveljeni ja lapsenlikka Seijan autolla elokuviin. Kaarihallilla oli karut puitteet. Puulattia, muutama kymmenen irtotuolia riviin järjestettyinä ja liikuteltava valkokangas. Elokuvaprojektori oli iso ja piti rutisevaa ääntä. Kun esityksen aloitus ajankohta tuli, me istuimme edelleen kolmestaan salissa + projektorinhoitaja. Mies tuumasi, ettei hän näytä leffaa näin vähäiselle yleisölle. Minulla ja pikkuveljellä oli jo itku kurkussa, mutta onneksi Seija oli topakka ja komensi miehen hoitamaan hommansa. Ja niinpä me nähtiin kolmestaan, miten Tarzan pisti viidakossa asiat järjestykseen.
Ensimmäinen elokuva, jonka näin varsinaisessa teatterissa, oli Kolmannen asteen yhteys. Kävimme katsomassa sen vartavasten 50 km päässä toisessa kaupungissa. Kokemus oli järisyttävä. Pitkän aikaa uskoin, että ufoja on olemassa, ja opettelin soittamaan leffan ufo-tunnarin nokkahuilulla. Siinä minä sitten soittelin omakotitalon takapihalla syksy pimeässä "tyy-tii-tyy tu-tyy" ja tuijotin taivaalle. Mutta ketään ei saapunut.
Kun pikkukaupunkiimme viimein avattiin leffateatteri 70-luvun lopulla, olin kavereitteni kanssa ensimmäisenä paikalla. Avajaisissa näytettiin vähemmän tuore Elvis -pätkä "Blue Hawaiji". Minä ja kaverini asetuimme salin keskivaiheelle ja nostimme jalat reteästi edessä olevan penkin selkänojalle. Tästä seurasi, että juuri ennen esityksen alkua poke tuli paikalle ja hätisti meidät rangaistukseksi teatterin perimmäiseen nurkkaan. Katselunautintoa haittasi etäisyyden lisäksi tolppa, joka oli pahasti peräpenkkien edessä.
Kasarin alussa, vielä reilusti alaikäisenä, kävimme kavereiden kanssa katsomassa kaikki kauhu- ja toimintaleffat, mitä paikkakunnalla esitettiin. Oli Kissaihmisiä, Ihmissusi Lontoossa, The Thing - Se jostakin, Pako New Yorkista jne. Hauskuus loppui, kun joku aikuinen kirjoitti paikallislehteen, että teatteri päästi alaikäiset kiellettyihin elokuviin. Siitä eteenpäin lipunmyyjä tivasi aina papereita, eikä meillä niitä tietenkään ollut.
Armeijan ikimuistoinen elokuvakokemus sattui itsenäisyyspäivälle. Rauni Mollbergin versio Tuntemattomasta Sotilaasta oli juuri ilmestynyt, ja se esitettiin meille kasarmin leffateatterissa. Kun rainaa oli näytetty puolitoista tuntia, sali pimeni ja projektori hiljeni. Sitten kaijuttimesta tuli kuulutus: "Tuntemattoman Sotilaan loppukelat ovat jääneet VR:n junavaunuun ja seilaavat tällä hetkellä jossain päin Suomea. Poistukaa kasarmeille. Hyvää itsenäisyyspäivää!"
Jostain syystä nuo kokemukset ovat olleet paljon väkevämpiä kuin yksikään erikoistehoste tai 3D, minkä olen nähnyt myöhemmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti