Alokasaikana oli joka päivä taisteluharjoituksia metsässä.
Yleensä meille jaettiin korvatulpat, mutta eräällä kerralla alikersantti
totesi että: ”Koetetaan nyt pärjätä ilman”. Taisteluparini T.Appaja (nimi
muutettu) ei ollut kasarmin terävin kynä, joten ennen rynnäkköä pyysin, että
hän pitää kunnon välin turvallisuussyistä. Jotenkin tämä pyyntö muuttui hänen
mielessään niin, että hyökkäyshetkellä lähdimme juoksemaan melkein kylki
kyljessä ja kaveri ampui sarjan puolen metrin päässä vasemmasta korvastani. Äkillinen
vihlaiseva kipu ja kuulo meni kertalaakista. Viikon ajan kuuntelin aamulla ensimmäisenä, onko kuulo tullut takaisin. Pikkuhiljaa se palautui, muttei koskaan
ennalleen. Koska olin ollut vasta vähän aikaa armeijassa, en uskaltanut käydä
lääkärillä.
Myöhemmin opin luistamaan tehtävistä, kuten kaikki muutkin.
Esimerkiksi silloin, kun meidän kasarmilla oli vatsatautiepidemia. Koska kyseisenä päivänä oli tiedossa koko päivän
kestävä marssiharjoitus, päätin kokeilla onneani ja menin aamulla lääkärin
vastaanotolle. Ennen vuoroani nieleskelin valtavasti ilmaa, niin että vatsa oli aivan pinkeänä. Kun lääkäri kuunteli vatsaa stetoskoopilla, hän totesi:
”Onpa vilkkaat suolistoäänet!” ja määräsi minut vuodeosastolle kahdeksi
päiväksi karanteeniin. Katselin huoneen sälekaihtimien välistä, kuinka kaverit
marssivat sairaalan ohi harjoituksiin.
Käytin samaa kikkaa myös myöhemmin, kun olimme viikon
sotaharjoituksella metsässä. Lääkäri määräsi ”vilkkaitten suolistoäänien”
johdosta vapautuksen ulkopalveluksesta. Koska olimme metsässä tämä tarkoitti
sitä, että minun piti olla sisällä teltassa pari päivää. Niinpä kun hälytys tuli ja kaverit ryntäsivät teltasta ulos taistelemaan, minä jäin sisälle kipinämikoksi.
Ulkona oli kova pakkanen, joten kaminaa piti lämmittää jatkuvasti. Muutaman tunnin
päästä heräsin kiroiluun, kun joukkue palasi teltalle ja huomasi, että kamina oli kylmänä ja meikäläinen kuorsasi pelkkä nenänpää untuvamakuupussista
pilkottaen.
Armeijassa tilanne teki varkaan. Eräällä
harjoituskeikalla olin ylittämässä metsäojaa, kun kaaduin ja
rynnäkkökiväärin piippu osui takaraivooni. Isku ei ollut kova, mutta lento oli
hurjan näköinen. Joukkueenjohtaja kysyi huolissaan sattuiko, ja minä siihen
välittömästi että päähän koskee ja vähän etova olo. Harjoitukset olivat siltä
päivältä minun osalta ohi ja varuskunnassa lääkäri antoi vielä pari päivää huilia
mahdollisen aivotärähdyksen varalta.
Parin päivän jälkeen menin uudestaan valittamaan päänsärkyä.
Keskustelun jälkeen lääkäri tuli siihen tulokseen, että tarvitsen silmälasit.
Päänsärky johtui varmaan huonontuneesta näkökyvystä. Sain lähetteen optikolle
ja taas oli yksi armeijapäivä kuitattu. Kaupungilla optikko tutki, pohti ja
sanoi viimein, että ei minun näössä mitään vikaa ole. Silloin kerroin
rehellisesti, että tarvitsen jonkin todistuksen, ettei käynti ollut turha.
Muuten edessä olisi varmuudella jälkiseuraamuksia. Optikko kirjoitti minulle saatekirjeen,
jossa luki: ”Tarvitsee ehkä joskus tulevaisuudessa lähilukulaseja”.
Lähtötarkastuksessa tuli sitten ilmi, että vasemman korvan
kuulo oli heikentynyt dramaattisesti tulotarkastukseen verrattuna. Jouduin
jatkotutkimuksiin joissa todettiin, että korvasta oli tuhoutunut äänialueita,
eikä mitään ollut tehtävissä. Loput kaksi viikkoa kävelin harjoituksissa reppu
selässä ja kuulosuojaimet korvilla statuksella ”Vapautettu ammunnoista rauhan
ajaksi”.
Tarina ei pääty vielä tähän. Kolme vuotta myöhemmin sain
kertausharjoituskutsun. Silloinen työkaverini sai kutsun samoihin
harjoituksiin, joten olimme innolla lähdössä viikoksi pois työelämän kiireistä.
Muistin vapautukseni ja soitin esikuntaa. Yrmeän kuuloinen majuri vastasi ja
kerroin hänelle asiani.
-
Olen kiväärikompanjan jääkäri ja minut on
vapautettu kuulovamman takia ammunnoista rauhan ajaksi. Minkälaisia tehtäviä
minulle tulee tässä kertausharjoituksessa?
-
Oletteko olleet kirjurina?
-
En koskaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti