Tsot Tsot Sotshi

Pakkohan tämä on purkaa kun ottaa päähän. Työasiat haittaavat olympialaisten seuraamista. Alkuviikosta tuli mahtikäsky, että työkoneilla ja kännyköillä ei saa katsoa lähetyksiä, koska katselu kuormittaa verkkoa ja työohjelmista loppuu puhti. Ymmärrettävää mutta ärsyttävää.

Tänään sitten ropisi hopeaa, kultaa ja miesten kiekkojoukkue kaatoi Venäjän. Ja mitä minä näin? Miesten parisprintin viimeiset 500 metriä ja noin viisitoista minuuttia  Suomi-Venäjän eka erästä. Olympialaisissa tehtiin historiaa ja työnantaja pakotti meidät tekemään töitä! Pientä korvausta vastaan, tosin.

Minulla on suunnitelma. Ensi yöksi menen parvekkeelle nukkumaan pelkissä boksereissa. Ja jos tämä ei auta, aamulla työmatkalla kävelen jokaisessa risteyksessä päin punaisia silmät kiinni. Jos selviydyn siitäkin, olen töissä syömättä ja juomatta koko päivän. Ja illalla kotiin palatessa piipahdan vielä Kuopiolahden kiekkokaukalossa ja lupaudun vapaaehtoiseksi maalivahdiksi. Torjun sitten kiekkoja paljain päin ja paljain käsin.

Mikäli perjantaina olen vielä työkykyinen, otan pyörävarastosta polkupyörän ja laskettelen työmatkan samalla periaatteella kuin edellisenä aamuna: päin punaisia ja silmät kiinni. Töissä kierin pari kerrosta portaita alas kerien. Jo on jumalauta kumma, jos en pääse katsomaan semifinaalia Suomi-Ruotsi joko Kysiin tai kotisohvalle!!

Jos, huom. jos, nämäkään keinot eivät johda toivottuun lopputulokseen, on lopullisen ratkaisun aika. Työhuoneeni on neljännessä kerroksessa. Teen perjantaina, ennen matsia, ikkunaverhoista pitkän köyden ja pujotan sen ulos kahvihuoneen ikkunasta. Laskeudun köyttä pitkin alas etupihalle ja pinkaisen karkuun. Juoksen kuin hullu kunnes pääsen kotiin, lukitsen oven perässäni, suljen ikkunaverhot ja irrotan akun pois kännykästä. Loppupäivä meneekin sitten matsia katsoessa ja jännätessä. Välillä saatan tilata pizzaa välipalaksi. Miksikö pizzaa? Koska kebablautanen ei mahdu postiluukusta sisään.