Torso

- Masa! Avaa heti!

Ovi tukahdutti vastauksen, jos sellaista edes tulikaan. Anna ei ollut varma. Boheemi leijonanpääkolkutin takoi päätään oveen rytmikkäästi. Ääni voimistui sisällä ateljeessa moninkertaiseksi.

- Mitä sanoit? Nyt Anna oli todellakin kuulevinaan Matin vastauksen sisältä. Ja aivan oikein, ääni kantautui kuin ontosta peltitynnyristä.

- Odota hetki! Pieni hetki!

Pieni hetki tarkoitti paria minuuttia. Anna puri huultaan hermostuneena ja kiroili äänettömästi. Taiteilijan puuskia, hah! Mitä helvettiä siellä sisällä puuhattiin, mitä hän ei saanut nähdä?

Viimein odotus palkittiin ja suuri tammiovi avautui. Masa näytti hassulta kalkinpölyisine kasvoineen. Kaikkialla leijaili kipsitomua ja jotain, minkä Anna tunnisti pohjaan palaneeksi kahviksi.

- Onks sulla kahvinkeitin päällä?

- Ai perr….

Matti loikki portaat alas saliin kolme askelmaa kerrallaan. Joku kerta hän katkaisee koipensa, Anna ajatteli hieman huolissaan mutta enemmänkin huvittuneena. Kuva Masasta rullatuolissa taltta ja vasara kourassa oli naurettava.

Matti palasi saliin lasipannu kourassaan. Sen pohjalla oli kuivunutta, ruskeaa mönjää, joka joskus oli ollut kahvia. Nyt sotkua ei saisi irti taltallakaan.

- Ehkä sinä voit käyttää sen jossain teoksessasi, Anna tirskui. - Vaikkapa kahvia keittävä merimies.

- Kahvia keittävä merimies, Matti mutisi ja tumppasi pannun roskikseen. Siellä oli jo ennestään jotain kovaa, koska lasi halkesi helähtäen. Matti ei vaivautunut tarkastamaan jälkiään.

- Milloin ajot siivota täällä?

Mies katsoi häntä pää vinossa kuin kulkutautia. Anna ei voinut olla ihailematta hänen vartaloaan, joka pursuili lihaksikkaana hihattoman paidan alta. Tosi namu!

- Siivota? Ei tämä mikään sairaala ole!

Vai sillä tuulella, tyttö hymähti. Ei huumoria. Huumorintaju oli jätetty penkin selkänojalle pikkutakin alle laskoksiin.

 Ateljeen lattia oli kuin suola-aavikko. Keskellä avaraa salia, jonka kupolikatto kohosi neljän metrin korkeuteen, seisoi päätön, kädetön ja jalaton mies. Alaston mies. Anna muisti vitsin ja sanoi sen ääneen: - Masa, mistä sinä tiesit, että tuon kiven sisällä on ihminen?

Matin ilme mureni hymyyn ja silmiin syttyi tuli, joka kiilteli kattoikkunan valossa. Ateljee oli kuin taivaan lahja. Hän ei vieläkään tajunnut, miten sellainen rakennus oli kuin puolihuolimattomasti unohdettu Helsingin sataman läheisyyteen. Matti löysi huoneiston lehti-ilmoituksen perusteella ja osti sen välittömästi. Kauppa saattoi olla kiinteistöalan historian nopein. Paperit allekirjoitettiin viidessä minuutissa.

Anna kiersi kivimiestä, eikä pystynyt pidättelemään kysymystä. - Miksi se on päätön? Miksi sillä ei ole käsiä eikä jalkoja?

Matin ilme muuttui jälleen ja nyt tilalle tuli kärsivällinen peruskoulunopettaja. Hän tunsi itsensä henkisesti parikymmentä vuotta tyttöä vanhemmaksi, vaikka todellisuudessa heidän ikäeronsa oli vain puolitoista vuotta. Anna ei yksinkertaisesti tiennyt mitään taiteesta, mikä taas oli Matin suurin intohimo ja puheenaihe.

- Se on torso. Antiikin Kreikassa tehtiin samanlaisia patsaita. Niiden kuuluu olla päättömiä, kädettömiä ja jalattomia.

- Sääli, Anna virnuili ja kuljetti kättään vielä viimeistelemättömän kivipeniksen vaiheilla. - Olisi kiva nähdä malli. Kai sinulla on elävä malli?

- On, Matti töksäytti. Hän oli jälleen kadottanut huumorintajunsa.

- Ja minä kun luulin, että sinä pelehdit naisalastonmallin kanssa sohvalla. Tämän takia minä en päässyt heti sisälle!

- Vai että naisalastonmallin!

Matti tuli voimalla. Ennen kuin Anna tajusi, häntä kannettiin jo salin reunassa nököttävää sohvaa kohti. Se näytti oudon koruttomalta muuten autiossa salissa. Muut huonekalut olivat pöytä, puutuoli ja keittiösyvennyksessä seisova työtaso.

Rakastelu pölyisellä sohvalla ei tuntunut enää niin riettaalta ja kiihottavalta kuin ensimmäisillä kerroilla. Nyt tyttö ehti jopa harmitella joka paikkaan tunkeutuvaa kalkkipölyä. Sali kaikui huohotuksista ja loi tunnelman äärettömästä avaruudesta. Aivan kuin olisi rakastellut tyhjiössä. Ikkunat tuijottivat heitä paljaina, mutta ne olivat niin korkealla katu tasosta, etteivät ohikulkijat voineet millään nähdä sisälle. Silti se häiritsi.

Sitten kaikki oli ohi. Hikeä, likaa, väsymystä. Annaa ällötti. Olo oli jotenkin hävettävä. Mutta vasta äskenhän kaikki oli tuntunut hyvältä. Mistä nyt kiikasti?

- Milloin sinä saat patsaan valmiiksi?

Masa ei kääntynyt häneen päin pukiessaan farkkuja jalkaan. Vasemmassa housunkannikassa oli ammottava reikä. Miehen selkä eli kuin valtameren mainingit. Upea selkä, Anna huokaisi ja unohti hetkeksi huonon olonsa. Hän lojui raukeana sohvalla, eikä välittänyt vielä pukea päälleen.

- Pian.

- Ja sitten tulee näyttely?

- Jep.

- Missä?

- Ateneumissa.

Nyt Anna kimposi istualleen kuin barbie nukke. Silmissä musteni hetkeksi verenpaineen vaihtuessa kuin vuoksi ja luode. - Ateneumissa! Ihan totta?

- Tottapa totta, Masa sanoi ja kääntyi hänen puoleensa naama leveässä virneessä. Aivan kuin pikkupoika, joka oli saanut luistimet joululahjaksi. Tyttö hyppäsi hänen kaulaansa ja rutisti niin että henki salpaantui.

- Hei, hei! Hellitä toki.

- Ihanaa! Sinä teit sen!

 Viikko myöhemmin kivimiehen kalu oli valmis. Anna ei voinut vastustaa halua vertailla sitä Matin omaan. Hyi sinua! Vaan oli se, oli se…

- Mitä sinä kikatat? Masa vaikutti loukkaantuneelta.

Tyttö tiesi, että taiteilija oli herkimmillään juuri luomisvaiheen aikana. Pieninkin kritiikki pystyi suistamaan iloisen Masan murjottajaksi. Anna kiirehti korjaamaan ilmettään. - Se on upea. Kuka sulla on mallina?

- Yksi kehonrakentaja.

- Enkä minä vieläkään saa nähdä häntä?

- Et.

Painonnostovälineiden melu kuului alas pukuhuoneeseen asti. Ovesta ilmestyi lihaksikkaita karjuja, kuin antiikin atleetikkoja parin tuhannen vuoden takaa. Välillä laitteiden ääni hiljeni ja salissa käytiin keskustelua sinne saapuneiden miesten kesken. Sali haisi hielle ja deodorantille. Puntteja oli tarpeeksi paljon upottamaan pienen jahdin järvenpohjaan. Ilmapiiri vaikutti lähes yhtä kireältä kuin kavereiden treenatut lihakset.

- Mitä se kysyi?

- Jotain Karista, viimeksi saapunut vastasi ja asettui jalkakyykkylaitteeseen.

- Missä pirussa se mies on?

- En mä tiedä. Viimeksi se kävi treeneissä pari viikkoa sitten. Sen jälkeen ei heppua ole näkynyt.

- Niin minäkin sanoin. Jospa se on iskenyt naisen ja viettää kiihkeää viikkoa typykän luona.

- Karilta se kyllä onnistuu, tulija hymyili koko valtavan leukansa leveydeltä. Jopa hänen kasvonsa näyttivät lihaksikkaan kuivakkailta ja treenatuilta. Kaulan säiemäiset lihakset olivat kireällä kuin viritetty ansa.

Komisario kokosi paperinsa pukuhuoneen spartalaiselta pöydältä ja vilkaisi pyyhe hartioilla seisovaa vanhaa valmentajaa. Ukko oli yhä teräskunnossa viisikymppiseksi, hän huomautti itselleen. Vain kaljuuntuva päälaki kieli vanhuuden vääjäämättömästä lähestymisestä. Mikä oli saanut tämän vanhan luun ottamaan yhteyttä poliisiin? Luoja nähköön, moniko kaksikymppinen kaveri pyöri maailmalla omia aikojaan ilmoittelematta kenellekään? Aikuista miestä haikailtiin kuin pikkulasta. Valmentaja avasi suunsa, kuin olisi lukenut etsivän ajatukset.

- Tämä saattaa tuntua hätiköidyltä, mutta te ette tunne Karia kuten minä. Me ollaan treenattu yhteisen ohjelman puitteissa jo kolme vuotta. Kari on uskollinen harjoittelija, joka ei jätä treenikertoja väliin kysymättä lupaa tai kertomatta syytä minulle. Itse asiassa Kari ei ole ollut poissa treeneistä kuin yhden ainoa kerran. Yhden ainoan! Ja sekin sattui silloin, kun hänen vanhempansa menehtyivät autokolarissa vuosi takaperin. Sen jälkeen hän on harjoitellut kahta kovemmin, kuin elämässä ei mitään muuta olisikaan kuin kehonrakennus.

- Onko hänen elämässään muuta? Komisarion silmissä väijyi kuva aivottomasta lihaskimpusta, joka nosteli painoja ammatikseen koko elämänsä ajan.

- Kari ei ole mikään ääliö, jos sitä tarkoitatte. Itse asiassa hän lukee parasta aikaa insinööriksi.

Komisario Ollilan ilme kirkastui hetkeksi. Tässä oli hänen odottamansa oljenkorsi.

- Jospa kaverilla on vain kiireinen tenttikausi, eikä hän jouda käymään salilla.

- Ei, valmentaja vastasi välittömästi ja pyöritti väsyneesti päätään. T-paitaan painettu porsaanpää liikkui ja mutristeli. - Soitin yliopistoon. Sielläkään häntä ei ole nähty pariin viikkoon. Karin kämppäkaveri Risto Lassinaho kertoi, että poika on viime aikoina ollut jonkun taitelijan mallina.

- Taitelijan mallina? No, aloitetaan siitä. Kuka tämä taiteilija on?

- En tiedä. Risto ei tiennyt hänen nimeä.

Anna avasi kaikki ikkunat selälleen ja tuuletti salia. Ateljeen tunkkainen ilma haisi todella pahalle. Aivan kuin se olisi lähtöisin jonkun krapulaisesta suusta.

- Oletko varma, ettei täällä ole mitään pilaantuvaa?

Matti katsoi häneen kasvot ilmeettömänä. Anna näki niissä taas merkkejä jostain, mistä hän ei ollut päässyt perille viime aikoina. Parin päivän sisällä taiteilija oli riutunut ilmeisestikin syömättä ja nukkumatta. Tämä houriminen meni kyllä jo vähän liian pitkälle.

- Mikä sinua vaivaa?

- Ei mikään, Matti vastasi nopeasti. Hieman liiankin nopeasti. Jokin asia painoi miehen mieltä, eikä nähtävästi antanut rauhaa. Kuin suuri kupolihalli olisi puristanut kalkinpölyisellä kädellään Masaa joka puolelta.

- Kulta. Sinä voit kertoa minulle.

Hän oli kahden vaiheilla. Kirvelevät silmät polttivat hänen päässään kuin kaksi kuivaa luumua. Iho oli pinttynyt kalkinpölystä likaisen valkoiseksi. Vasara ja taltta odottivat taiteilijaa pöydällä syyttävän näköisinä. No, missä viivyt? Miksei jo jatketa hommia?

- Kuule, hän sai viimein sanottua. Kurkkukin tuntui kuivalta ja pölyiseltä. Yskä vinkui sairaalloisesti.

- Olisi parasta, että antaisit minun työskennellä rauhassa. En minä millään pahalla, mutta kun tämä… tämä inspiraatio iskee, niin millekään muulle ei jää aikaa. Ei edes sinulle. Ethän suutu?

- En, Anna valehteli. Hän tunsi itsensä loukatuksi. Mikä hitto tuossa kylmässä kivessä viehätti Masaa enemmän, kuin hänen pehmeässä ja lämpöisessä ihossa? Hän tunsi lievää mustasukkaisuutta elotonta veistosta kohtaan. Jos ottaisin tuon taltan ja vasaran ja kuohitsisin koko otuksen. Torson, tai mikä se nyt olikaan.

- Tule käymään huomenna. Puolenpäivän aikaan. Kyllä tämä valmistuu. Matin puhe oli katkonaista, aivan kuin hän ei olisi ajatellut mitä sanoi. Puhe oli tarkoitettu vain tytölle, miehen omat ajatukset painivat aivan eri kerroksissa. Anna antoi suukon, sai huulensa valkoiseksi ja käveli nopeasti, lähes vihaisesti ovesta ulos. Matti ei katsonut hänen peräänsä. Hän ei edes kuullut oven pamahdusta. Anna sitä vastoin kuuli, kuinka vasara alkoi kilkkaamaan ateljeessa. Vihan ja pettymyksen puna kohosi hänen poskilleen.

Ollila oli varma, että osoite oli oikea. Tammiovessa ei ollut nimikylttiä, mutta rakennus oli ainoa, joka sopi Ateneumin intendentin kuvauksiin. Kolkutuksiin ei tullut vastausta. Ei, vaikka hän oli alussa kuulevinaankin ääniä sisältä. Mutta siellä ei ollut ketään. Ollila kohensi virkapukuaan ja astui takaperin muutaman metrin päähän rakennuksesta. Ikkunat sijaitsivat niin korkealla, ettei niihin ollut mitään mahdollisuutta kiivetä. Rakennus ei näyttänyt pahaenteiseltä, mutta Ollila oli tottunut luottamaan vaistoihinsa. Ja nyt vaisto sanoi, että kaikki ei ollut kohdallaan.

Ehkäpä syy oli itse taiteilijassa, jonka hän koki kuin satuolennoksi. Näet keijun vain, jos uskot siihen. Kun ovi avataan, menninkäiset juoksevat koloihinsa ja talo on autio ja tyhjä. Mitäpä tässä aikaansa tuhlaamaan.

Autot kohtasivat toisensa tietämättään liikennevaloissa parin korttelin päässä ateljeesta. Ollila oli ajamassa siviili Saabillaan poispäin, kun taas Anna kaasutteli Masan luo Hondallaan valojen vaihtuessa vihreään. Kumpikin oli täysin tietämätön toisen olemassa olosta. Silti kummallakin oli sama huolenaihe. Matti.

Matti näytti ehkä vieläkin sairaammalta kuin viimeksi. Hän seisoi ovella peittäen oviaukon Annalta. Anna tuijotti häntä mykkänä, eikä tahtonut saada sanaakaan suustaan. Voi luoja, mikä haju ateljeen sisältä tuli!

- Masa. Onko kaikki kunnossa?

- On, mies vastasi ja yski päälle. Tällä oli vieläkin se sama hihaton paita ja farkut jalassa. Oliko mies riisunut niitä ollenkaan heidän viimekertaisen kohtaamisen jälkeen? Anna epäili vahvasti asiaa.

- Saanko tulla sisälle?

- Et. Kielto oli niin yllättävä ja jyrkkä, ettei tyttö keksinyt siihen mitään vastaansanomista. Hän tunsi sääliä miestä kohtaan. Valtava inspiraation liekki kulutti tätä kuin kynttilää, kunnes palaisi loppuun. Mutta mitä jäisi jäljelle?

- Tulisit edes käymään ulkona. Sinähän tulet sairaaksi siellä sisällä.

- Kyllä tämä tästä. Patsas on kohta valmis, enkä välitä esitellä keskeneräistä työtä.

- Mutta minähän olen jo nähnyt sen.

- Ai niin, Matti ajatteli ääneen hajamielisesti. - Mutta silti, hän jatkoi sitten entistä päättäväisemmin. - Saat nähdä sen valmiina, ei nyt. Kiitos kuitenkin.

Anna ei ehtinyt sanoa mitään, kun ovi jo sulkeutui heidän välissään. Hän ryntäsi ovelle ja paukutti kolkutinta raivokkaasti. Ei vastausta.

- Tuuleta edes sitä salia!

Seuraava päivä oli jo parempi. Anna pääsi jopa sisälle, muttei saanut nähdä veistosta. Patsas nökötti suuren valkoisen lakanan alla. Kiusaus tirkistellä oli suuri, mutta Matti ei antanut siihen mahdollisuutta. Kaikki ikkunat olivat sepposen selällään. Silti huoneessa tuntui vielä vienon elttaantunut haju.

- Vieläkö kauan?

Anna istui sohvalla ja heilutteli jalkojaan ilmassa.

- Pari päivää ja valmis, Matti vastasi keittiösyvennyksestä. - Saat nähdä sen ensimmäisenä.

Anne ei vaivautunut vastaamaan. Lattialla oli valtava määrä kalkkikiven murskaa ja pölyä. Vasara ja taltta lojuivat puupöydällä siististi ojennuksessa. Muuten salia hallitsi täydellisesti tuo lakanan alla piilotteleva atleetti.

- Vieläkö sinä tarvitset malliasi?

Nyt Masa tuli keittiöstä kaksi höyryävää mukia kourussaan. Mukien kyljessä virnisteli Muppet-hahmoja. Kahvi läikkyi hänen käsilleen ja sai Matin kiroilemaan.

- Poltitko itsesi?

Matti ojensi mukin mitään sanomatta ja jäi itse puhaltelemaan kuppiinsa hermostuneesti. Läpiveto oli kylmä ja puistattava, mutta siltikin parempi kuin tuo outo löyhkä.

- Siinäpä se. Malli on kadonnut jonnekin.

- Miten niin kadonnut? Masan huolellisesta sävystä päätellen mies paljasti juuri masennuksen aihettaan. Anna tunsi kiitollisuutta ja uutta lämpöä kuvanveistäjää kohtaan. Voi reppanaa.

- En tiedä. Poliisi kävi kuulustelemassa minua aamupäivällä, ennen kuin tulit. Kari Harju, se malli, on ollut kateissa jo muutaman viikon ja hänen valmentajansa on huolissaan pojasta. On tehnyt katoamisilmoituksenkin.

- Eivätkö vanhemmat sitten ole huolissaan?

- En tiedä. Kyllä kai. Vitsi on vain siinä, että ilmeisesti minä olen nähnyt Karin viimeksi. Muistatko, juuri silloin, kun en ensin päästänyt sinua ateljeeseen. Kari oli juuri lähdössä ja maksoin hänelle palkan pimeänä käteen. Etsivä oletti samaa kuin minä, eli poika on pannut elämän risaiseksi ja ottanut vähän lomaa itselleen. Silti…

Matti mietti asiaa otsa rypyssä. Kahvin höyry katosi läpivedon mukana.

- Sääli. Olisin tarvinnut häntä loppuun saakka. Nyt pitää tehdä työtä muistin varassa. Tai taiteellisen intuition vallassa. Se on pirun vaikeaa.

- Niin varamaan, Anna myönsi tajuamatta sanaakaan. Hänen kahvinsa oli jäähtynyt ja koskematon. Matti laski omansa sohvan viereen lattialle ja vilkaisi Annaa pilke silmäkulmassa. - Miten olis kulta jos…

- Täällähän on kylmä! Anna huudahti ja jostakin syystä ajatus puistatti häntä enemmän, kuin ateljeen alhainen lämpötila. Matin silmät mustenivat heti ja mies vajosi murjotukseen. Anna katsoi häntä hetken, ei tuntenut mitään ja päätti poistua. Pitäköön taiteelliset oikkunsa ja puuskansa. Minä en ole mikään panopuu.

- Joko sinä menet? Matti kysyi teeskentelemättömän hämmästyneenä ajatuksistaan heränneenä. Anna oli jo ovella kopistelemassa vaatteitaan liasta.

- Jo. Nähdään huomenna. Koeta siivota täällä vähän.

Tytön mentyä Matti käveli ikkunan luo ja sulki sen. Samoin hän teki muille ikkunoille, kunnes ateljee oli taas kiinteä kuin kappeli. Kaiut pitivät hänelle seuraa ja kävelivät hänen mukanaan työn ääreen. Hän repäisi lakanan yhdellä kädenliikkeellä ja alta paljastui lähes silmiä häikäisevän valkoinen teos, jonka jokainen yksityiskohta oli mestarillisesti viimeistelty.

 Ovikello soi. Anna avasi oven ja huomasi olevansa kasvotusten vanhemman mieshenkilön kanssa. Hän ei tuntenut tulijaa, ei ainakaan ensisilmäyksellä. Vieras esitteli itsensä kohteliaasti: - Neiti Jalava? Minä olen rikoskomisario Ollila, iltaa. Onko teillä hetki aikaa. Minulla olisi muutama kysymys kysyttävänä.

- Mitä te minusta, Anna mutisi ja oikoi aamutakkiaan säädyllisempään muotoon.

- Asia koskee poikaystäväänne Matti Halmetta. Tai paremminkin hänen töissään ollutta mallia Kari Harjua.

- Ai sitä. Tulkaa sisään.

- Kiitos.

Myöhemmin, kun rautatieaseman kello hiipi jo yli puolenyön, Anna ajoi Hondallaan pitkin yöruuhkaisia Helsingin katuja. Nuoriso pyöritti rallia ja siellä täällä risteili poliisiautoja valvomassa viikonlopun menoa. Anna pysähtyi valoihin ja tuijotti eteensä näkemättä mitään. Kaikki tapahtui vaiston varassa. Ajamiseen ei välttämättä tarvittu ajatuksia, jotka mylläsivät aivan eri aiheen kimpussa.

Valot vaihtuivat. Anna painoi kaasua ja syöksyi risteyksen yli. Edessä oli liikennevaloton taival ateljeelle. Ollila oli puhunut mahdollisesta rikoksesta. Siitä, että Matti käyttäytyi omituisesti. Tottahan hänkin oli sen huomannut mutta mies oli aina sellainen työskennellessään. Vai oliko? Jostain syvältä alitajunnasta hiipi epäilys, jonka hän oli tuntenut koko ajan. Kyseessä oli jotain muuta. Jotain muuta kuin pelkkä veistos. Ateljee oli muuttunut yhtä miellyttäväksi kuin ruumishuone. Hän ei voinut kuvitellakaan rakastelevansa enää sohvalla. Tunne olisi sama kuin makaisi raiskattavana leikkauspöydällä. Mikä oli muuttanut kaiken?

Hän ehti vain kirkaista, kun kulkukissa jäi renkaan alle inhottavasti tömähtäen. Taustapeilistä heijastui kuva asfaltilla makaavasta ruumiista. Onneksi se ei ollut ihminen. Onneksi se ei ollut Matti. Matti! Anna karisti ajatusta päästään mutta turhaan. Sama, kuin yrittäisi irrottaa takiaispalloa villapuserosta puhaltamalla. Jalka painoi raskaammin kaasua.

Ateljee oli pimeänä. Kaikki ikkuna suljettuina. Kupolikatto nousi korkeuksiin kuin pienoiskokoinen Pyhän Pietarin kirkko. Tähtitaivas vaikutti häkellyttävän synkältä harmaan kivirakennuksen taustalla.

Ovi oli auki! Anna työnsi sen raolleen juuri sen verran, että onnistui hivuttautumaan sisään. Ovi sulkeutui äänettömästi. Kattoikkunasta heijastuva tähtien loiste riitti juuri ja juuri valaisemaan salia. Tumma hahmo seisoi keskellä lattiaa. Torso. Mutta sen vieressä oli toinen, joka oli peitetty lakanalla. Kaksi veistosta. Masa ei puhunut mitään kahdesta veistoksesta.

Anna asteli mahtipontiset portaat alas tasanteelle ja jäi tarkastelemaan valkoisena hohtavaa kivimiestä. Himmeässä valossa työ näytti täydelliseltä. Lähes luonnolliselta. Liiankin luonnolliselta. Annan täytyi koskettaa kylmää, sileää pintaa karkottaakseen kummitukset mielestään.

Mutta entä sitten toinen patsas? Se odotti yhä paljastamista lakanan alla. Muoto ja koko vastasivat veistosta. Anna silitti peittoa, pidätti hengitystään ja kohotti sitä hieman. Peite oli aseteltu vain etupuolelle. Hento kosketus riitti pudottamaan sen lattialle Annan jalkoihin. Peitteen alla oli toinen torso. Ja se haisi.

- Onko mallinsa näköinen?

Annan äänijänteet halvautuivat. Hän puristi molemmin käsin suutaan, eikä liikahtanut senttiäkään. Valot välähtivät päälle ja Matti nousi ylös pimeässä kulmassa olevalta sohvalta. Annan edessä roikkui suureen telineeseen ripustettu ruumis. Se oli isketty riippumaan lihakoukkuihin ja pää, kädet ja jalat oli hakattu irti. Ruumis oli kuulunut lihaksikkaalle, komealle nuorukaiselle. Nyt se oli jo pitkällä mätänemisen aiheuttamassa käymistilassa ja haju oli hirvittävä. Iho oli täynnä kuun kraatereita ja liha näytti kuivuneen hieman kasaan.

- Valitettavasti veistos on nyt parempi kuin itse malli, mutta mehän olemme vain kuolevaisia.

Anna säikähti Matin ääntä, joka kuului aivan hänen selkänsä takaa. Hän kuvitteli hetken kalkkipölyn peittämää hirviötä, jonka sieraimista tuprusi valkoista tomua. Mieletön, mieletön Matti.

- Kuinka sinä saatoit… Annan ääni särkyi kuiskauksesta pelkäksi pihinäksi. Hän tunsi tukehtuvansa ja silmissä leijaili ilotulitusraketit. Huone alkoi keinahdella, liikkua jalkojen alla. Viimeiseksi hän muisti Matin, joka tuli hänen vierelleen outo kiilto silmissä.

Kolahdus kuulosti pahalta. Ällöttävältä. Matti kumartui tytön viereen ja koetti tämän takaraivoa. Verta. Hän oli iskenyt päänsä voimalla lattiaan pyörtyessään. Matti ei aikaillut enempää, vaan tarrasi kiinni tyttöä kainaloista. Kätensä hän tuki pienille rinnoille ja raahasi Annan keittiöön. Tyhjässä kuivamuonakomerossa oli nyt tilaa, kun atleetti odotti siirtoa ulos ateljeesta. Hän tunki tytön komeroon istuvaan asentoon, nosti jalat koukkuun niin, että pää nojasi polviin ja työnsi oven kiinni. Siinä ei ollut kahvaa sisäpuolella. Sitten hän seisahtui ja takoi käsiään yhteen.

- Niin! Niin juuri!

Paikalla olevien kutsuvieraiden keskikuukausiansio oli tuskin alle viiden tonnin, hän ajatteli huvittuneena. Kaikki kulkivat kuin kävelevät shamppanjalasitelineet läpi näyttelysalien ja mumisivat arvioiden taideteoksia. Hän itse tyytyi seisomaan syrjässä, tarkkailemassa toisten reaktioita. Hänellä ei ollut kiire minnekään.

- Halme, oletan?

Matti kääntyi ympäri ja kohtasi rävähtämättä tuijottavan silmäparin. Silmät kuuluivat vanhemmalle miehelle, joka seisoi oikea käsi ojennettuna taiteilijalle. Matti tarttui siihen ja hätkähti puristusta.

- Ollila, rikoskomisario. Me emme olekaan tavanneet.

- Emme, Matti myönsi hieman hermostuneesti. Hän ei saanut kättään irti.

- Näyttely on tainnut olla menestys?

- Kyllä. Hän sai viimein itsensä irti otteesta ja katsoi kättään, kuin siitä olisi murtunut luita. Ollilaa huvitti.

- Mikä on ollut suosituin teoksenne täällä?

Jotenkin Matti vaistosi, että mies tiesi jo vastauksen. Siitä huolimatta hän otti huolettoman ilmeen ja lähti kävelemään.

- Tulkaa mukaan. Se on täällä pääsalissa.

Ihmisjoukon halki ei ollut aivan helppoa tunkeutua. Joku tunnisti hänet ja hetkessä joukko ihailijoita piiritti kuvanveistäjän keskelleen. Ollila jäi odottamaan sivummalle ja maisteli juomaa. Hänellä oli varaa. Hänellä oli vapaapäivä.

Viimein Matti keplotteli itsensä ulos väkijoukon keskeltä ja huomasi pettymyksekseen, että etsivä seisoi yhä muutaman metrin päässä odottava ilme kasvoillaan.

- Kas tässä, Matti sanoi ja osoitti teosta kädellään.

Ollila jäi tuijottamaan työtä mitään sanomatta. Äkkiä Matti sai tunteen, että poliisi olikin kriitikko, joka aikoi murskata hänet arvostelullaan. Ajatus tuntui hullulta, painajaismaiselta, ja katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.

- Mitä pidätte?

- Hienoa työtä, Ollila myönsi vilpittömästi. - Tiedättekö, että Anna Jalavaa ei ole vieläkään löydetty?

Matin mieli synkkeni välittömästi. Hän katsoi etsivää hitaasti ja tuntui etsivän sopivia sanoja. Sanoja, jotka kävisivät hyvin tilanteeseen.

- Ei mitään tietoa?

- Ei mitään. Ollila kääntyi ja marssi pois. Matti jäi paikoilleen miettimään asiaa. Hänen takanaan ihmiset ihastelivat valkoisia veistoksia, jotka esittivät kahta torsoa. Toinen oli nuoren atleetin vartalo ja toinen kuului kaunisvartaloiselle naiselle.