Vieraana Viron sosialistisessa neuvostotasavallassa 1977

Kesällä 1977 mummo ja minä matkustimme vierailemaan Neuvostoliittoon. Tarkemmin ottaen sen Suomenlahden eteläpuolella sijainneeseen Viron sosialistiseen neuvostotasavaltaan. Kesä oli kuuma ja matka pikkupojan näkökulmasta aurinkoinen ja eksoottinen. Pidin reissusta matkapäiväkirjaa, johon merkkasin merkittävimmät tapahtumat. Eipä tuosta matkasta muuten paljoa enää muistaisikaan.

Mummolla oli 30-luvulla nuorena teinityttönä kirjeenvaihtokaveri silloisesta Eestin tasavallasta. Viro oli hetken aikaa itsenäinen, kunnes vuonna 1939 neuvostojoukot tulivat ”eestiläisten kutsumina” vapauttamaan maan ja alkoi viisikymmentävuotta kestänyt miehitysvalta. Mummon ja hänen ystävänsä yhteys katkesi sodan myllerryksessä.

Joskus 60-luvulla mummoni sai uudestaan yhteyden ystäväänsä. He kirjoittivat kuulumisia toisilleen. Olosuhteet olivat täysin erilaiset Suomenlahden eteläpuolella. Virallinen Suomi ei hiiskunut Viron tilanteesta mitään enkä minä kymmenvuotiaana tajunnut, mihin olimme mummin kanssa menossa.

 Tämän päivän Tallinnan matkaajien on varmaan vaikea kuvitella silloisia olosuhteita. Vuonna 1977 Helsingin ja Tallinnan väliä kulki yksi ainoa laiva: ”M.S.Tallinn”. Matkaa varten piti anoa viisumi ja kaikki matkalle mukaan otetut arvotavarat ja käteisvarat piti kirjata matkustajalle annettavaan lomakkeeseen, joka tarkastettiin maasta poistuttaessa. Jos tullissa selvisi, että jotain puuttui eli olit tuonut luvattomia tuliaisia maahan, jouduit vaikeuksiin. Mummo piti huolta, että meidän matka sujui ongelmitta.

Niinpä keskiviikko aamupäivänä matkustimme ulkomaille. Ensimmäinen päiväkirjamerkintä on aikavyöhykkeen vaihtumisesta. Tuntui eksoottiselle, että Virossa kellot olivat tunnin edelle. Matka kesti kaiken kaikkiaan 4 tuntia 20 minuuttia, eli kyyti oli huomattavasti verkkaisempaa kuin nykypäivänä. Satamassa oli vastassa mummon kirjeenvaihtokaveri ja hänen kaksi sukulaisnaista. Meidät kukitettiin ja kuljetettiin Hotelli Viruun. Virolaisilta oli pääsy kielletty hotelliin, joten mummon ystävät saattoivat meidät eteisaulaan saakka.

Viru Hotelli Tallinnan keskustassa

Illalla kävimme Mustallamäellä mummon ystävän kotona. Minua kehoitettiin olemaan hiljaa, jos joku sattuisi kysymään meiltä jotain. Vierailu ei kuulunut ohjelmaan ja oli siksi ”laiton”. Suomalaisilla ei ollut lupa seurustella virolaisten kanssa ilman valvovaa silmää. Muistan kuinka perheen mies puhui hassua kieltä ja liikuttui käyntimme aikana. Istuimme sohvalla, kun hän tarttui mummoa kädestä ja sanoi selvällä suomenkielellä: ”Suomi tyttö, vapaa tyttö”. Enempää hän ei suomea osannut. Näin, kuinka kyyneleet valuivat tuon vieraan miehen poskille.

1977 linnan tornissa liehui vielä punalippu

Torstaina meidät vietiin kiertoajelulle. Kierrokseen kuului luonnollisesti Vanha kaupunki sekä käynti hautausmaalla Georg Otsin haudalla. Ots oli suomalaisten rakastamana virolaislaulaja, joka menehtyi vuonna 1975. Otsin tunnetuimpia kappaleita ovat mm. Saarenmaan valssi ja Moskovan valot. Sitten kävimme linja-autolla virallisella kierroksella Mustallamäellä. Opas esitteli ylpeänä kaupungin uudenaikaisinta asuinaluetta ja sen moderneja kerrostaloja. Edellisenä iltana olimme vierailleet alueella ja tiesin, että sisältä kakku ei ollut niin kaunis. 

Illalla mummo lähti kävelylle ystäviensä kanssa ja minä jäin yksin hotelliin. Lupasin, että en poistu hotellihuoneesta. Mitä vielä. Meidän huone oli kahdennessatoista kerroksessa ja halusin tietenkin nähdä, miltä ylhäältä näyttää. Niinpä menin hissiin ja painoin numeroa 22.

Kun hissin ovi avautui, näky oli oudon vaikuttava mutta pelottava. Koko kerros oli punainen. Lattialla oli punainen kokolattiamatto, seinät olivat punasävyä ja ikkunoiden edessä jalustalla nökötti jumppapallon kokoinen Leninin pää. Kerros vaikutti autiolle, joten uskaltauduin huoneeseen ja meni katsomaan näköaloja. Ja voi pojat, että näytti upealta! Merta näkyi silmän kantamattomiin. Alhaalla ajavat raitiovaunut ja autot olivat pieniä kuin lelut. 

Vanha kaupunki näköalapaikalta kuvattuna

Yhtäkkiä kuulin takaa vihaista huutoa ja käännyin hätääntyneenä ympäri. Jostain ilmestynyt kalju, pikkuinen mies. Hän oli minua vain päänmitan pidempi mutta pyöreä kuin omena. Päällään hänellä oli puku, joka muistuttu elokuvan hienon hotellin vahtimestarin virkapukua. Mies huusi minulle uudestaan kysyvään sävyyn. Sain sanottua suomeksi, että en ymmärrä ja taisin vähän itkeäkin. Mies ohjasi minut hissiin ja heristeli sormea tyyliin: tänne ei ole tulemista. Kun mummo palasi iltakävelyltä en uskaltanut sanoa hänelle välikohtauksesta sanaakaan.

Aleksanteri Nevskin katedraali

Perjantaina meitä käytettiin vielä kiertoajelulla Tallinnan Piritan uimarannalla, jonne oli rakenteilla purjehdusstadion. Pirita oli tulevan, vuoden 1980 Moskovan kesäolympialaisten purjehduskisojen päänäyttämö ja Neuvostoliiton suuri ylpeyden aihe. Kierroksen jälkeen oli kotiinpaluun aika. 

Paluumatkalla. Kuvassa ollaan vielä Tallinnan satamassa

 Matkasta jäi paljon muistoja ja mietittävää. Moni asia aukesi minulle vasta vuosia jälkeenpäin. Koko matkan ajan meitä turisteja valvottiin, kuljetettiin ja kierrätettiin suunnitellun ohjelman mukaan ja meille tarjottiin vain virallista totuutta. Käynti mummon ystävien luona raotti vähän tavallisen virolaisen elämää. Se oli elämää pelon ja diktatuurin alla, vailla mahdollisuutta vapauteen ja itsensä ilmaisemiseen. Onneksi Viro on nykyään itsenäinen maa.

Tallinnan turistikartta vuodelta 1977