Hollywood tähtiä kuolee ennen aikojaan, mikä sinällään on tietenkin
surullista mutta aika usein ei kosketa sen kummemmin. Philip Seymour Hoffmania
tulee kuitenkin ikävä. Olen aina pitänyt hänen tyylistään esittää ns. ”jokamiestä”
unohtumattomalla tyylillä. Sivuroolien näytteleminen ei ole varmaan sen
helpompaa kuin pääosien, mutta epäilen että niihin panostaminen vaatii ekstra
yritystä. Sitä jotain, mikä jää katsojan mieleen, vaikka hahmo esiintyisi
elokuvassa vain pienen osan ajasta.
Koska en ole nähnyt sitä ainoaa roolia, mistä Hoffman sai miespääosa Oscarinsa (Capote v.
2005), muistelen niitä leffoja, jotka olen nähnyt.
Ehkä ikimuistoisin on vuoden 1999 Magnolia. Leffa on itsessään klassikko ja sisälsi niin monta
henkilöhahmoa, että jako pää- ja sivurooleihin muuttui melkein
merkityksettömäksi. Hoffman näytteli sairaanhoitaja Phil Parmania, joka hoitaa
kuolemansairasta miestä. Viimeisenä toiveenaan mies pyytää Philiä etsimään
poikansa, jonka kanssa hänellä on tullut välirikko kymmeniä vuosia aikaisemmin.
Phil ei voi muuta kuin toteuttaa toiveen ja kun poikaa esittävä Tom Cruise saapuu
taloon, tämän reaktio kuolevaa isää kohtaan on aivan jotain muuta kuin Phil oli
odottanut.
Samana vuonna tehdyssä Lahjakas
Herra Ripley Philip esitti huikentelevaa playboyta, joka vahingossa saa
vihiä Herra Ripleyn todellisesta minästä. Rooli oli pieni mutta Hoffman esittää
niin herkullisesti homppelia tyhjäntoimittajaa, että hänen kohtalonsa ei ole
katsojalle yhdentekevä.
Vuoden 2002 Punaisessa
Lohikäärmeessä Philip Seymour Hoffman tutustuu lehtimies Freddy Loundsin
roolissa itse Hannibal Lecteriin. Lounds on kohulehden niljakas toimittaja joka
tekee mitä tahansa saadakseen lööppinsä. Hoffmanin viimeinen kohtaus leffassa
on painajaismainen, kuten arvata saattaa.
Pitää häveten todeta, että en muista juurikaan Hoffmanin
roolia elokuvassa Charlie Wilsonin sota (2007).
Kaiken järjen mukaan minun pitäisi, koska Hoffman palkittiin elokuvasta parhaan
miessivuosan Oscarilla. Mutta tuossa leffassa Tom Hanks kantoi koko leffaa niin
suvereenisti, että muut jäivät todellakin sivurooliin.
Viimeisin leffa, jossa olen Philip Seymour Hoffmanin nähnyt,
on vuoden 2012 Mestari. Hoffman
esittää karismaattista lahkojohtajaa, joka tekee mitä haluaa ja siinä sivussa ”kouluttaa”
uutta tulokasta, Joaquin Phoenixin esittämää hieman yksinkertaista Freddie Quellia.
Totaalisen omituinen kuva. Jotenkin leffan jälkeen jäi sellainen olo, että tämä
pitää varmaan nähdä uudestaan jos haluaa yhtään päästä jyvälle, mistä siinä
kerrottiin. Ehkä joskus teenkin niin.
Paljon on Hoffmanin leffoja näkemättä. Philip Seymour
Hoffmanin elämä jatkuu valkokankaalla kuolemankin jälkeen. R.I.P.
Kappale elokuvasta Magnolia (1999)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti