Sukuhauta

Tiesin, että päivä oli pilalla. Äidin kirkas, kantava ääni kutsui minua: - Gennadi!

Juoksin kuistin portaiden alle ja olin hiljaa. Äiti rymisti ylitseni portaita pitkin sisälle niin, että askelmat notkahtelivat. Koetin hillitä yskänpuuskaa, jonka pöly sai aikaiseksi. Seurakseni pujahti kissa, joka jäi viereeni kyyhöttämään.

Äiti laskeutui portaat alas ja ryntäsi pihalle huudellen mennessään nimeäni. Tiesin, että olisi myöhäistä vastata ilman selkäsaunan pelkoa, joten päätin pysyä piilossa koko päivän. Ryömin pois rappusten alta pellavainen pää pölyn peitossa ja juoksin sisälle. Oli yksi paikka, mistä äiti ei ikinä arvaisi etsiä.

Odotin hiljaa ullakon ovella. Koko pienen ikäni minua oli varoiteltu ullakosta. Nyt olin menossa sisälle. Oven takana odotti kaikenlaista kamalaa, kummituksia ja hirviöitä. Mutta kun viimein uskalsin avata oven, minua tervehti vain pölisevä tomu pehmeällä kädellään. Epäröin ja haistelin ilmaa. Se oli ummehtunutta ja kuivaa. Katosta roikkui hämähäkittömiä hämähäkinseittejä . Ullakko oli pullollaan vanhaa tavaraa: sohvia, tauluja, lipastoja, gramofoni, rukki, sanomalehtiä, satula, kaappikello, käkikelloja, vaatteita, laatikoita. Olin niin tavaran paljouden lumoissa, etten välittänyt varoituksista vaan painuin sisälle. Jätin oven varalta raolleen.

Löysin myrskylyhdyn, jonka kupariseen laattaan oli kaiverrettu vuosiluku 1780. En ole koskaan nähnyt niin vanhoja esineitä. Lamppuöljy oli kuivunut mustaksi tahnaksi. Kärpänen onnistunut pujahtamaan lampunkupuun ja pörisi siellä hermostuneesti. Ties vaikka olisi jo kaksisataa vuotta vanha, ajattelin huvittuneena. Varomattomuuttani istahdin sohvalle ja melkein tukehduin pölyyn, joka tupsahti lahonneiden pehmusteiden välistä. Ullakko näytti sisältä paljon suuremmalta kuin olin uskonut. Hämmästyksekseni huomasin, että en erottanut vastapäistä seinää ollenkaan. Eikä tämä johtunut ullakolla vallitsevasta hämäryydestä.

- Kukas sinä olet?

Jos väittäisin, että olen eläissäni säikähtänyt enemmän kuin sillä hetkellä, valehtelisin. Hyppäsin ilmaan niin, että polvihousuni valahtivat kinttuihin. Tämä sai kysyjän naurahtamaan.

- Suotta sinä pelkäät.

Uskalsin viimein katsoa äänen suuntaan. Hän oli vanha mies, hyvin vanha. Hänen uurteiset kasvot olivat kuin puuveistos. Paksu, tuuhea parta peitti leukaa ja silmälasien takaa tuikki virkeä katse. Äkkiä minulle tuli outo olo, että hänen ulkonäössään oli jotain tuttua.

- Mikäs sinun nimesi on?

Sain ääneni takaisin, kakistelin kurkkuani ja pelkäsin yskiväni pölyä vanhuksen kasvoille.

- Gennadi

Vanhukset rypyt näyttivät hetkeksi oikenevan. Kuin suuri kaulin olisi tasoittanut ryttyyn menneen taikinan. Hän avasi suunsa ja paljasti risaisen hammasrivistön. – Gennadi! Poikaseni!

Halusin väittää vastaan mutten ehtinyt. Papparainen tarttui käteeni. Puristus tuntui siltä, kuin tinapaperia olisi kääritty käteni ympärille.

- Gennadi! Etkö tunne minua? Olen pappasi Anatoli!

Siinäpä se. Muistin valokuva-albumin ja mustavalkoisen muotokuvan. Kuvassa pappani nojaa uuden, 1923 vuosimallia olevan Fordin kylkeen. Kuvassa hänen kasvonsa ovat siloiset. Nyt ne olivat kuin peltikolarin rypyttämät.

- Pappa! Mitä sinä täällä teet? Sinähän kuolit jo kauan sitten. Palelin kun tajusin sanojeni merkityksen.

- Minäkö kuollut? Ehei! En minä ole kuollut.

- Et näköjään, totesi epäillen.

- Nipistä, jos et usko.

Aliarvioin voimani, sillä kun nipistin pergamenttikättä, veri tirskahti sormieni välissä. Pappa älähti kivusta.

- Nipistä itseäsi! En minä ole haamu. Päästä irti, tuo koskee.

Irrotin otteeni ja katsoin häntä kummissani. Minun ei tarvinnut kysyä ääneen.

- Eksyin tänne ullakolle, pappani aloitti. – Siitä on kyllä jo monta vuotta, mutta en minä kuollut ole. Minulle on selvinnyt, etteivät ihmiset kuole. Olen nähnyt täällä isoisiä ja isoisänisiä, jotka kaikki ovat eksyneet ullakolle. Näin jopa mummosi yhtenä päivänä.

- Mummoni? Missä hän on?

Pappa raapi harmistuneen näköisenä niskaansa. – Hän istui vanhassa kiikkustuolissa ja kutoi sukkaa. Kuuletko tuon narinan? Kuulostelimme korvat höröllään, kuinka jossain kaukana lattialaudat narahtelivat rytmikkäästi.

- Siellä hän kutoo ja se sukka on jumalattoman pitkä. Löysin yhden vanhan rommitynnyrin ja join sen isoisoisoisän kanssa. Mummo ei pitänyt siitä, vaan ajoi meidät luudalla pois. Onneksi se luuta oli niin laho, että katkesi iskun voimasta. 

Pappaa harmitti selvästi välirikko aviopuolison kanssa. Huomasin pitäväni kaikkea tätä aivan luonnollisena, vaikka itse asiassa kaikki oli älytöntä. Pappa otti voipaperiin käärityn silakan ja halkaisin sen kahtia.

- Isoisoisoisä onki tämän yhdestä tynnyristä. Tiedätkös, ennen tämä ullakko oli aivan tavallinen, mutta sitä mukaa kun tänne tuotiin tavaroita, se vaikutti suurenevan ja ihmisiä eksyi rojujen joukkoon. Ihmiset, jotka käyvät täällä, luulevat meitä aaveiksi. Isäsikin kävi täällä kerran mutta säikähti minua niin, että pakeni eikä ole tullut käymään sen koommin.

- Miltä mummo näyttää? Hänestä ei ole yhtään valokuvaa.

- Ei niin, pappa myönsi. – Hän uskoo vieläkin, että Stalin on vallassa ja siksi kutoo vain sukkaa kaikessa hiljaisuudessa peläten, milloin ovelle koputetaan. Hän on vähän vinksahtanut. Johtuu kai tästä hiljaisuudesta. Kun kysyin, mitä hän tekee sukalle, hän kertoi menevänsä siihen piiloon kun miliisit tulevat.

Hiljenimme, kun laudat narahtelivat ja joku saapui paikalle. Se oli Petrov, isoisoisoisäni. Hänellä oli lappu vasemmassa silmässä kuin merirosvolla. Hän tuijotti meitä vauhkosti ja veti vanhan, suusta ladattavan pistoolin esille. – Oletteko te tsaarin miehiä?

- Minä tässä, pappa ilmoitti. – Anatoli, pojanpoikasi. Ja tässä on pojanpojanpojanpoikasi Gennadi. Sanopas päivää isoisoisoisälle Gennadi.

- Päivää.

Petrov ei vastannut, vaan istuutui samalle pölyiselle sohvalle, jolle minäkin olin aikaisemmin istunut. Ja hänkin oli tukehtua pölypilveen, joka tupsahti vanhoista pehmusteista. Kun yskintä laantui, hän sai kerrottua vanhahtavalla puhetyylillä: - Täällä kaikki niin likaista on, hitto soikoon. Kun ei piiat putsaa eikä rengit korjaa. Isänikin korjaili yhtä kelloa, asetteli rattaita ja kirosi tätä siivoa. Puuttuu vaan, että pappi tulee kylään. Ei tämä ole ihmislapsia varten tarkoitettu.

Papparainen otti nuuskarasian ja asetti sen arpisen nenänsä alle. Sitten hän aivasti niin, että puolet askin sisällöstä pölisi lattialle.
– Helkkari.

Huomasin vasta nyt, että isoisopapalla oli puujalka. Hänen käsivarsilla oli tatuoituina maisemia vieraista maista. Petrovin kylmänharmaa silmä pelotti minua.

- Vai sinä olet Gennadi. Vieläkö tsaari on pahalla päällä? Ovatko kasakat käyneet kyselemässä minua?

- Ei ole tsaaria eikä kasakoita, koetin selittää.

- Venäjä on mennyttä ja vallankumouksesta nousi uusi Neuvostoliitto.

Petrov ei uskonut. – Niin, niin. Oli niitä neuvostoja minunkin aikana. Kaikenlaisia kapinaneuvostoja. Mutta ei niissä istunnoissa saanut muuta kuin peräpukamia. Peräpukamia, niin niin.

Siinä tarinoita kuunnellessa minulle viimein valkeni, missä olin.

- Tämähän on kalmisto, huudahdin. – Sukuhauta.

- Sukuhauta? Hah Kuule, kukaan ei kuole, Anatoli selitti.

- Näin tässä yhtenä päivänä apinan ja olen varma, että sekin on joku meidän esi-isämme. Kun yritin puhua sille, se vain pieraisi ja juoksi nauraen tiehensä.

- Näin on, Petrovkin myönsi. – Yksi karvainen eukko on rakentanut itselleen luolan piirongeista tuonne kauemmas. Sinne se kantaa pyydystämiään rottia ja hiiriä ja paistaa niitä nuotiolla.

-  Mutta minä tulin tänne ovesta, intin. Se oli kuin taikasana. Molemmat miehet sähköistyivät ja kääntyivät puoleeni.

- Ovi? Pääseekö täältä pois?

Isoisoisoisä Petrov ei oikein pysynyt perässä. – Mikä ovi?

- Ovi. Minä voin näyttää missä se on. Täältä pääsee pois.

Niin me lähdimme matkaan. Ovi ei ollut kaukana, mutta sitä oli vaikea löytää, jos se oli kiinni. Nyt ovi oli raollaan ja pieni siivu päivänvaloa paistoi suoraan ullakolle. Saavuimme perille, kurkistimme oviaukosta ulos ja Anatoli vihelsi. Petrov pelkäsi kasakoita, eikä suostunut laittamaan suusta ladattavaa takaisin koteloon. Kuulin äidin äänen ja hymyilin.

- Äiti etsii yhä minua.

- Äitisi? Anatolia puistatti. – Onko se peto vielä maisemissa?

- Toki. Hän on töissä postitoimistossa. Ja isä on kylällä nurmenleikkaajana.

Anatoli tuhahti halveksuvasti: - Poika leikkaa nurmea. Hoh-hoijaa.

Tulimme kolmestaan pois ullakolta kuin hiiret, jotka olivat vainunneet juustoa. Portaat narahtelivat tasaisesti ja pian seisoimme eteisessä, johon likainen ikkuna siivilöi auringonvaloa. Kissa sähähti ja juoksi keittiöön piiloon outoja tulijoita. 

Äkkiä ulko-ovi avautui ja sisälle asui äitini koko komeudessaan. Äitini ei ole mikään tytön tyllerö, vaan satakiloinen emäntä, joka harvoin hymyili. Hän seisahtui yllättyneenä oviaukkoon ja jäi suu ammollaan tuijottamaan pappoja. Sitten hän kiljaisi kauhusta.

- Äiti, koetin selittää. – Tässä on pappa Anatoli ja Petrov. He asuvat ullakolla ja…

- Sinä päästit heidät ulos! Minä ole kieltänyt sinua menemästä ullakolle! Siellä tapahtuu kauheita asioita!

- Ei sukan kutominen minusta kamalaa ole, mutisin.

Mieskaksikko painautui toisiaan vasten akanilman edessä. Hetken he värisivät kuin palelevat haamut ja rynnistivät sitten portaita ylös takaisin ullakolle. Juoksi heidän peräänsä.

- Älkää menkö!

- Pois pirut, äiti kiljui ja huitoi luudalla, joka ei katkennut vanhuuttaan. Miehet pujahtivat ovesta sisään ja paiskasivat sen kiinni perässään. Petrov tuntui huutavan jotain naispuolisista kasakoista ja Anatoli kiroili poikansa miniää. Äitini lukitsi ullakon oven ja katsoi minua niin julmasti, että purskahdin itkuun. Sitten hän leppyi ja taputti minua päälaelle.

-  Muista tästä lähtien, ettei sukukalmistoon ole asiaa.