Kummallista, minkälaisesta hiekanjyväsestä sitä itse kukin
on saanut alkunsa. Alussa ollaan vain persoonatonta sepeliä, josta pikku hiljaa
muovautuu omanlaisensa ihminen. Vaikka kuinka sanotaan, että lapsi on ihana, on
hän myös välillä vanhemmilleen kivi kengässä. Äidin päätä kivistää, kun joutuu
inttämään kivenkovaa juniorin kanssa. Mutta kaikkien onneksi kivikausi päättyy aikanaan.
Odotukset olivat korkealla ja maailma avoinna. Mutta ei
minusta tullut Aleksis Kiveä. Eikä Karri Kiveä, ei sen puoleen. Halusin olla
järkäle, kuten muutama karismaattinen kaverini, mutta loppujen lopuksi olin vierivä
kivi, kuten moni muu. Etsin viisasten kiveä löytämättä mitään, vaikken jättänyt
kiveäkään kääntämättä. Ja sitten olikin jo minun vuoro tehdä uusia hiekanjyväsiä.
Perheenisänä pyrin olemaan kallio, johon kaikki voivat
luottaa ja turvautua. Elämä ei kuitenkaan aina mene niin. Huomasin olevani vain
koristekivi, kun myrskyt alkoivat. Avioero heitti miehen kuin kiven pohjaan ja
sitä seurannut jääkausi raastoi minusta yksinäisen siirtolohkareen. Jäin kuin nalli kalliolle. Mutta
onneksi sydän ei kivettynyt, vaan löytyi uusi elämänkumppani. Ja tällä kertaa
kivi putosi sydämeltä, koska tämä liitto on kiveen hakattu.
Elämä on nykyään kivempaa. Mutta se, joka väittää elämää
helpoksi, heittäköön ensimmäisen kiven. Kyllä jokainen joutuu enemmän tai
vähemmän kivitetyksi matkan varrella. Koetan rimpuilla aikaa vastaan, ennen kuin minusta
tulee fossiili. Merkkejä siitä on jo olemassa. Mutta toivottavasti menee vielä
kauan aikaa siihen, kun olen vain ontto kuori: Dementoitunut muistokivi
itsestäni. Mieluimmin jättäisin tuon vaiheen väliin ja siirtyisin suoraan
hautakiven varjoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti