Punttisalit ovat paholaisen keksintö. Tai niin ainakin
ajattelin vielä kymmenen vuotta sitten. Minulle ei vain mahtunut päähän ajatus,
että pitäisi hikoilla sisätiloissa veivaamassa jotain laitteita paikallaan
seisten, istuen, kyykkien, maaten. Maisema ei vaihdu, ilma ei vaihdu eikä
vierustoverin naama vaihdu. Mieluimmin otin pyörän tai jalat alleni ja lähdin ulos
raittiiseen ilmaan.
Sitten sain mahdollisuuden tehdä kuntosalitreeniä ohjatusti.
Silloinen työnantaja kustansi meille yhden kevään circuit trainingin, kymmenen käynti kertaa. Lajia
tuntemattomalle kerrottakoon, että circuitissa tehdään ohjatusti
liikkeitä eri laitteilla n. minuutin verran, pieni siirtymätauko ja heti perään
seuraava laite. Välillä käydään polkemassa kuntopyörää vastuksia vaihtamalla.
Ylämäkeen, tasaiseen, raskaampaa, nopeammin jne. Kun tämän kaiken suoritti
työporukalla ja ammattilaisen piiskaamana, liikunta oli erittäin hikistä,
haastavaa ja hauskaa.
Erään tällaisen tunnin jälkeen menimme taas pukuhuoneen kautta saunaan. Pieni hikoilu hikoilun päälle teki terää. Siirryin
suihkuhuoneen puolelle ja aloitin peseytymisen kun työkaveri Simo tokaisi, että hän
unohti suihkusaippuan matkasta. Ennen kuin ehdin tarjota omaani, hän nappasi
hyllyllä olevan pullon ja turautti saippuaa kämmenelle. Samalla saunan ovi
avautui ja joku tuli suihkuhuoneen puolelle. Tuo joku sanoi: Se on mun saippua.
Tulokas oli sen näköinen, että oli syntynyt salilla. Enkä
nyt tarkoita synnytyssalia. Kaveri oli nuoresta iästään huolimatta ehtinyt
nostella jo varmaan yhden laivatelakallisen verran metallia ja vaikutti
aika ärsyyntyneelle. Simo pahoitteli sattunutta, antoi suihkusaippuan takaisin
ja selitteli luulleensa sen jäänneen joltain. Bodari tyytyi tarinaan eikä
kiinnittänyt meihin enää huomiota vaan paineli suihkuun. Minä ja Simo
painelimme pukuhuoneen puolelle.
Siinä me sitten kuivailimme itseämme ja hihittelimme
sattumalle. Olipas se lähellä. Istuimme hetken pukukaappien edessä olevalla
pitkällä penkillä, kun tuo lihaskimppu ilmestyi ovelle ja katsoi hetken
ympärilleen. Sitten hän huomasi minua ja ilme synkkeni. Hän osoitti minua
sormella ja sanoi: Se on muuten mun pyyhe.
Äsken liikunnan ja saunomisen punakka meikäläinen taisi
valahtaa valkoiseksi sillä sekunnilla. Katsoin hämmentyneenä vyötärölleni
kietomaa pyyhettä ja tarkemmin tarkasteltuna huomasin, että se oli vaaleansininen. Minun vaaleanharmaa pyyhe oli edelleen suihkuhuoneen puolella pyyhkeitä
varten järjestetyissä koukuissa.
Silmissäni ei pyörähtänyt elämänfilmi vaan luontodokumentti
erämiehestä, joka kohtaa metsässä karhun. Nuo ohjeet olivat nyt tarpeen. Älä
käännä selkää, älä juokse äläkä pakene. Ei vaaraa pakenemisesta. Ainoa ulospääsytie
pukuhuoneesta kulki tuon järkäleen vierestä, joten olin umpikujassa. Enkä ollut
ihan varma auttaisiko, jos leikkisin kuollutta. Oli siis aika avata suuni, ennen
kuin tuo ärsytetty uros tukkisi turpani lopullisesti.
Selitin hänelle, että olen värisokea, kuten kerroin
aikaisemmin tarinassa Värisokea maalari. Tämä oli luonnollinen syy siihen,
etten aina erota lähellä olevia värisävyjä toisistaan. Pyyhkeet olivat
todellakin samanlaiset ja yksiväriset, mutta minulle ne olivat sen lisäksi vielä samanväriset. Pahoittelin tapahtunutta ja pyysin, että kaveri käyttäisi minun
pyyhettä. Se oli puhdas, joten tämä tahaton pyyhkeiden vaihto voitaisiin
kuitata puolin ja toisin.
Koska tämä tarina on tosi, se ei pääty nyrkkitappeluun eikä
Daavid vrs. Goljat –tyyppiseen loppuratkaisuun. Sain bodarin vakuutettua, että
kaikki tapahtui bona fide ilman kettuilun häivää. Käytimme toistemme pyyhkeitä,
annoimme ne takaisin ja sanoimme vaivautuneet heipat erotessamme. Tulin
seuraavankin kerran salille mutta pidin huolta, että minulla oli aina matkassa riemunkirjava ja
kuviollinen pyyhe.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti