torstai 29. toukokuuta 2014

Perennamyyjän painajainen



Kerroin tarinassa kilo nauloja kokemuksistani rautakauppa-alalta. Samaisella työnantajalla oli myös taimimyymälä. Kesäisin meillä myyjillä oli kiertävä vuoro hoitaa kukkien ja puuntaimien myyntiä. Taimimyymälä sijaitsi hieman syrjässä aidatulla alueella, eikä homma ollut turhan stressaavaa. Olikin mukava päästä aina välillä viikoksi vähän leppoisampaan duuniin rautakaupan kiihkeästä sykkeestä.

Minun viikkovuorolleni sattui pari helteistä päivää. Ihmisten kesälomat olivat alkaneet ja mökkiläiset hakivat uutta istutettavaa. Mutta kun kelit kävivät oikein lämpimäksi, taimimyymälä hiljeni ja ihmiset jäivät rannoille. Niin kävi sinäkin päivänä.

Myymälä oli käytännössä neliön muotoiseksi aidattu, 30 x 30 metriä kokoinen takapiha. Kasvit järjestettiin eri kategorioihin niin, että hedelmäpuut olivat yhdessä nurkassa, koristepuut toisessa, koristepensaat seuraavassa jne. Myymälän käytävä oli sepeliä ja polku kierteli symmetrisesti kaikkien osastojen läpi. Siinä minä sitten päivystin vuorollani, kun aurinko alkoi porottamaan, eikä asiakkaan asiakasta käynyt koko aamupäivän aikana.

Puoliltapäivin laitoin myymälän hetkeksi kiinni (portti lukkoon) ja kävin grillillä syömässä. Kun palasin, lämpömittari oli kivunnut jo hellelukemiin ja ruokailu aiheutti armottoman väsymyksen. Katselin taimimyymälän ympäristöä ja tyhjää asiakasparkkipaikkaa. Ei sitten ketään. Ei ristinsielua. Totesin, että oli turvallinen hetki ottaa vähän rennommin.

Kannoin taitettavan puutarhatuolin alueen takimmaiseen nurkkaan, heitin hiostavan, lyhythihaisen kauluspaidan pois ja otin mukavan asennon tuolissa. Vatsa täynnä lämpimässä auringonpaisteessa. Ja joku hullu maksoi tästä vielä palkkaa! Näissä ajatuksissa vaivuin päiväunille.

En muista, kauanko aikaa kului, mutta herätys oli omituinen. Kuten joskus päiväunien jälkeen, hetkeen en hahmottanut, missä olin. Ennen nukahtamista vedin lippiksen lipan kasvojeni suojaksi, joten näkökenttä oli rajallinen ja hämärä. Kuuloaistini sen sijaan pelasi hyvin ja tajusin, että minun ympärilläni liikutaan. Ja paljon. Kaikkialta kuului askelten aiheuttamaa sepelin rapinaa.

Asia selvisi, kun otin lippiksen pois silmiltä ja nousi vieterinä pystyyn. Myymäläalueella rapisteli menemään joukko eläkeläisiä. Kun sanon joukko, tarkoitan semmoista neljää- viittäkymmentä henkeä. Koko taimimyymälän piha oli kansoitettu. Seniori-ihmiset taapersivat rauhallisesti kasvien lomassa ja puhuivat hiljaisella, rauhallisella äänellä. Muutama heistä käveli juuri ohitseni ja katsoi vähän kummissaan. Katse kysyi: Kukas sinä olet ja missä tämän paikan myyjä on?

Naamani punoitti varmaan enemmän kuin auringonotto olisi antanut olettaa. Siinä minä seisoin: hikisenä, ilman paitaa, lippis päässä, univettä suupielessä ja näytin idiootilta. Ryhdistäydyin, napitin paidan päälleni, pyyhin suuni ja esittelin itseni lähimpänä oleville asiakkaille. Kyselin mitä saisi olla. Sitten opastin, mistä kukkapenkkiin sopivat perennat löytyvät ja sitä rataa seuraavaa asiakasta. Kukaan ei kysellyt mitään enkä saanut koskaan tietää, kauanko tuo bussilastillinen naapuripitäjän veteraaneja oli ehtinyt taimien lomassa hiippailla, ennen kuin aurinkoa ottava myyjä oli palannut untenmailta työtehtäviinsä. Onneksi kukaan ei valittanut työnantajalle.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti