Onko Depeche Moden jälkeen elämää?

Mielestäni aiheellinen kysymys eilisen keikan jälkeen. Kumma kyllä, Hartwall Areena ei ollut loppuunmyyty. Tunnelmaa tämä ei pilannut, päinvastoin. Paikalle saapumattomat jäivät paitsi kovan luokan keikasta.

Tarkennus: tämä kuva on puoli tuntia ennen keikan alkua. Permanto tuli melkein täyteen ja vain takakaarteen istumakatsomo oli tyhjillään.

Vaikka David Gahan ja Martin Gore ovat jo yli viisikymppisiä, on heidän lavashowsta paljon opittavaa nuoremmalla polvella. Kaksituntinen keikka jakautui alkupuolen uuden levyn materiaaliin, keskellä oli suvantovaihe jota johti balladeillaan Martin ja lopussa pistettiin koko tupa tanssimaan Davidin piiskatessa porukan yhteislauluun ja jameihin.

Vaikka Depeche Mode on pohjimmiltaan konepoppiorkesteri, oli liveakti puhdas rock-konsertti. Kaikki saundit syntikoista rumpuihin soitettiin ihmisvoimin, mikä kuului välillä satunnaisina riitasointeina ja rytmin hakemisena. Mutta tämä on juuri se elävän esityksen suola: Hieman säröä, rosoisuutta ja arvaamattomuutta. Sitä "vaaran tuntua".

Bändi myös vedätti yleisöä pariin otteeseen kunnolla. "Personal Jesus" lähti käyntiin puolinopeudella ja hetken näin mielessäni kuvina New Orleansilaisen hautajaissaattueen, jota surullisen laahaavasti mollissa soittava jazzpumppu saattelee. Kun alku oli raahustettu ensimmäiseen säkeistöön, bändi lopetti ja aloitti uudestaan tutun nopealla kitarariffillä. Personal Jesus tuli uudestaan ja laittoi porukan hyppimään.

David Gahan

Myös muista kappaleista oli tehty uusia versioita. Yksi onnistuneimmista oli Martin Goren laulama "Shake the Disease", joka soi pianosäesteisenä, herkkänä balladina.

Martin Gore

 

 Tämä oli ensimmäinen DM bongaus mutta ei tule jäämään viimeiseksi. Pitää vielä tähän lopuksi laittaa ruokapaikkavinkki: Kampissa sijaitsevan BBQ Housen "Espeto de cordeiro temperado com castanha de caju" on liian hyvää. Sano tilatessa vain: Otan Cajunmaustettua karitsaa. Kyllä tarjoilija ymmärtää.