Mutta kaikki ei mennytkään niin. Rehnin sihteeri ilmoitti, että joku Eino Mölkky vaati päästä hänen puheilleen. Kyse oli kansallisesta turvallisuudesta. Mölkky oli saanut Snowdenilta uutta tietoa Suomea vastaan kohdistetusta salakuuntelusta. Rehn huokaisi, perui päivän muut tapaamiset ja pyysi miehen luokseen.
- Teillä on siis uutta tieto Edward Snowdenilta. Kuinka te olette olleet häneen yhteydessä?
Eino oli hieman hämillään ja vaivaantuneen oloinen. He istuivat Olli Rehnin työhuoneessa ja heidän välissään oli valtava, mahonkinen kirjoituspöytä.
- Ei minulla varsinaisesti ole semmoisesta tietoa. Tai siis ei minulla ole tietoa siitä ollenkaan.
Olli Rehn tunsi verenpaineensa nousevan. Mikä pelleilijä tämä viisikymppinen, puolikalju äijäpaha oikein oli?
- Minä keksin tekosyyn, että pääsen varmasti teidän puheille. Varsinaisesti minun asia koskee sitä, että olen ollut orjatyössä kaksikymmentä vuotta ja minua on pidetty epäinhimillisissä olosuhteissa.
- Hyvänen aina! Missä tämä on tapahtunut?
- Salossa. Minä olin Nokian tehtaalla suunnittelijana. Meidät pakotettiin tekemään jatkuvasti ylitöitä, jopa kymmentuntisia työpäiviä. Välillä työviikot venyivät kuusi päiväisiksi. Kärsin stressistä ja unettomuudesta. Pomoni harrasti työpaikkakiusaamista ja kidutti minua henkisesti vuodesta toiseen. Minua ei päästetty pois.
- Ei päästetty pois? Mutta ei kai nyt sentään? Eikös Suomi ole vapaa maa ja jokainen saa valita, missä työskentelee tai ei työskentele.
- Ei se niin mene. Minä jouduin pakenemaan maasta keskellä viikkoa. Minä pakenin toimiston ikkunasta. Tein verhoista köyden ja laskeuduin sitä myöten takapihalle. Sitten jatkoin bussilla Turkuun, lautalla Tukholmaan ja taas junalla aina tänne Brysseliin asti.
- Miksi te ikkunasta menitte? Aivan yhtä hyvinhän te olisitte voinut kävellä ovesta ulos.
Einon silmissä häivähti pelko ja hän vilkaisi ympärilleen, aivan kuin Olli Rehnin työhuoneessa olisi voinut olla salakuuntelulaitteita. Sitten hän puhui matalalla äänellä:
- Meillä on kulkukortit.
- Mitkä?
- Kulkukortit. Jos lähdet ulos, joudut leimaamaan sen ovella. Se huomataan heti valvomossa. Ne tietävät, eivätkä päästä pois. Minä pääsin pakoon, mutta minulle on soitettu jo useita kertoja tänä aikana. Töistä.
- Varmasti niin. Ovat varmaan huolissaan teistä, kun hävisitte kesken päivän ilmoittamatta mitään.
- Minä haluan poliittisen turvapaikan täältä Brysselistä. Minä olen työstressipakolainen.
Pitkällisen keskustelun lopuksi Olli Rehn kertoi Eino Mölkylle, ettei hänellä ole mitään mahdollisuutta saada poliittista turvapaikkaa Brysselistä. Hän ei ollut pakolainen, eikä hänen henkeään uhattu Suomessa. Eino oli eri mieltä.
Seuraavana päivänä Olli Rehn löysi Einon työhuoneestaan aamu kuudelta. Mies oli kahlehtinut itsensä paksulla riimulla kiinni Rehnin kirjoituspöytään. Lattialla oli tyhjiä pizzalaatikoita ja hampurilaispapereita.
- Mitä ihmettä te teette täällä?
- Minä teen yhden miehen protestin. En lähde huoneestanne, ennen kuin saan virallisen pakolaisen statuksen ja turvapaikan.
- Mitä tämä kaikki pizza- ja ruokajäte minun lattialla tekee?
- Olen sen verran ylipainoinen ja heikko luonne, ettei syömälakko tule kyseeseen. Niinpä minä päätin, että syön itseni hengiltä, jos vaatimuksiini ei suostuta. Olen kutsunut tänne myös Amnestyn ja tiedotusvälineiden edustajat.
Niinhän siinä sitten kävi, että EU-komissio Olli Rehnin johdolla pohti pitkään ja hartaasti kehittynyttä kriisitilannetta. Lainoppineet eivät löytäneet yhtään artiklaa, joka olisi kumonnut tai mitätöinyt Eino Mölkyn vaatimukset. Lopulta EU taipui ja antoi Einolle turvapaikan sekä salaisen piilopaikan Belgian maaseudulta, läheltä Pohjanmeren rantaa, mistä Nokia, Kela tai Työvoimatoimisto eivät häntä löytäneet.
EU:ssa tuli kiire laatia laki, joka esti jatkossa vastaavien tapausten viemisen EU-tuomioistuimeen ja turvapaikan saamisen työstressiin vedoten. Laki on nimeltään Lex Mölkky. Vaikean nimen vuoksi se tunnetaan ulkomaalaisten keskuudessa paremmin Lex Mulkkuna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti