Jouluvieras

Lumihiutaleet putosivat kevyesti taivaalta. Kuin suuri joukko kananpoikasia olisi tapellut jossain pilvien seassa ja pöllytellyt toistensa höyheniä. Vanha mies raahusti lumessa jättäen kaksi yhtenäistä uraa jälkeensä. Askeltaessa hänen jalkansa kohosivat hädin tuskin muutaman sentin korkeudelle ja kädet roikkuivat kuin tippukivet luolan katosta. Katuvalojen välisessä pimeydessä hän hävisi lähes näkymättömiin ilmestyäkseen jälleen näkyviin seuraavaan valokeilaan.

Viluinen varpunen nokki jotain kadulla ja pyrähti lentoon miehen edessä. Mies piti pienen tauon ja veti syvään henkeä, niin että hartiat kohoilivat ylös alas hengityksen tahdissa. Pari nauravaa poikaa juoksi ohi ja pommitti toisiaan lumipalloilla. Sitten kaikki hiljeni jälleen ja hetken ilmavirran pyörteeseen joutuneet lumihiutaleet jatkoivat leijailemista maahan.

Talon ikkunassa loisti punainen joulutähti. Sen valo oli niin himmeä, ettei se valaissut edes ikkunan edustalla olevaa, räystäältä tippunutta lumikinosta. Ovella oli seppele ja oranssinen joulukello. Viljalyhde seisoi orpona kuistin pielessä hautautuen hiljalleen lumen alle. Marjapensaat loistivat alastomina rankoina, eivätkä kuivat hiutaleet tarttuneet niiden ohuille, mustille oksille. Sisältä kantautui vaimeaa musiikkia. Jokin tuttu joululaulu, jonka nimeä ei saanut mieleen. Oven edustalla oli vana havunneulasia sisälle viedystä kuusesta.

Äiti kuuli ovikellon soivan ja huikkasi olohuoneeseen, että joku menisi avaamaan. Hänellä oli kädet täynnä märkiä astioita. Pojat juoksivat kilpaa ovelle ja isä seurasi heitä harppoen parilla askeleella yli olohuoneen lattian. Timo ehti ensin ja avasi oven rivakalla vedolla, joka imaisi lumipilven sisälle. Hetkeen pimeän sokaisemat silmät eivät nähneet mitään, mutta sitten he erottivat tumman, kumaraisen hahmon kuistilla. Lumihiutaleet sulivat eteisen matolle yhä nopeasti kuin olivat siihen sataneet.

- Iltaa. Saisinko tulla sisään?

Isä oli hetken hiljaa vieraan yllättämänä.

- Tuota noin, me emme osta mitään, kiitos vain.

- En ole kauppamies, vieras jutteli verkkaiseen sävyyn. Höyry tuprusi hänen suustaan puheen tahdissa.

- Minulle sattui onnettomuus ja olen nyt etsimässä yösijaa. On niin myöhäkin ja kaikki paikat tuntuvat olevan kiinni.

- Onnettomuus jouluaattona? Paska mäihä, isä puhahti ja hieroi niskaa vaivautuneena. Äiti tuli keittiöstä ja riisui essua kävellessään. - Mitä täällä tapahtuu?

- Setä on joutunut onnettomuuteen, Timo ja Petri huusivat toistensa yli.

- Pojat, ei saa metelöidä, isä murahti.

- Niin, hyvä rouva. Pyysin tässä juuri yösijaa teidän mieheltänne. Kun nyt sattui näin huono tuuri.

- Eikö teillä ole ketään tuttua, jolle voisitte soittaa. Voitte lainata meidän puhelinta. Se löytyy eteisen pöydältä.

- Valitettavasti ei ketään. Minulla ei ole mitään muuta paikkaa, minne mennä.

- Höh, isä murahti jälleen ja kynsi kuvettaan.

Pojat hyppivät hänen jaloissaan: - Isi, isi, saahan setä tulla meille yöksi, saahan!

Isä katsoi kysyvästi äitiä, joka laskosti essuaan käsivarsille. - No, onhan nyt sentään jouluaatto.

- Niin kai, isä myönsi hiljaa. - Olkoon menneeksi. Voitte jäädä täksi yöksi meille.

- Kiitoksia paljon, vieras huokaisi ja astui sisään.

Hän riisui karvahatun ja paksun karvaisen palttoon. Huopatossut kolahtivat lattialle kuin kaksi jäistä halkoa. Tämän kaiken alta paljastui valkopartainen vanhus, jonka poskipäät ja nenä punoittivat kilpaa ikkunassa olevan joulutähden kanssa. Pojat huokaisivat: - Juku, onko sulla oikea parta?

- Toki, mies nauroi ja nyhti partaansa kokeeksi.

- Meidän isillä ei kasva parta.

- Älkää hupsiko pojat, äiti hymyili. - Isi ajaa sen vain joka aamu pois.

- Eikö sulla ole partakonetta, Timo kysyi silmät säihkyen. - Me ostettiin isille semmoinen mutta jos sinulla ei ole...

- Pojat, äiti kivahti nyt ankaraan sävyyn.

- Ei se mitään rouva hyvä, vieras sanoi. - Kyllä minulla on oma partakone.

Ruokapöytä oli niin täyteen lastattu, ettei sille olisi voinut laittaa edes lyijykynää pystyyn siirtämättä jotain tieltä pois. Oli sinapilla kuorrutettu joulukinkku, salaattikulhoja, rosollia, laatikoita, lohta, kynttilöitä ja paljon muuta. Kaiken astia- ja ruuanpaljouden alta paistoi kirkkaanpunainen joululiina.

- Minun täytyy kattaa yksi lautanen lisää, äiti touhotti ja siirsi astioita sivupöydälle. Isä sytytti tupakan ja hetken polteltuaan hätkähti.

- Anteeksi, poltatteko te?

- Ei kiitos, vieras vastasi.

- Tuota noin. Minkälainen onnettomuus teille oikein sattui? Minne te olitte matkalla?

- Jaa-ha, mies tuhahti ja naurahti sitten kumeasti. - Sanotaanko näin, että minä menetin kulkuneuvoni vähän huonossa paikassa. Olin menossa tapaamaan ihmisiä tuolla kauempana kun tämä tapahtui ja niin jäin näiden syrjäseutujen armoille.

- Kaikkea sitä sattuu. Ettekö aio soittaa tutuillenne, ettette tulekaan tänään?

- En. Eivät he edes tiedä, että minä olen tulossa käymään, joten turha huolestuttaa heitä.

- Niinpä kai.

Pojat veivät pipareita pöydästä ja äiti sätti heitä paistihaarukka kourassa. Pojat juoksivat yläkerran portaille ja nauroivat heleästi äidin muka vihaiselle ilmeelle.

- No niin, eikähön käydä pöytään.

Kaikki asettuivat paikoilleen pöydän ääreen. Huumaavat tuoksut täyttivät keittiön nurkasta nurkkaan. Messinkinen enkeli kilisi hiljaa kynttilän lämmön pyörittämänä ja iloinen tonttu iski silmää seinäjulisteesta. Ikkunan takana lumi jaksoi sataa kerääntyen yhä korkeammiksi kinoksiksi. Pieniä jääkukkia näkyi ikkunaruutujen reunoissa. Elohopea ilmoitti pakkasen laskeneen viiteentoista asteeseen.

Kaikki ruokailivat vaitonaisina. Vieras söi hyvin hitaasti ja rauhallisesti nauttien jokaisesta suupalasta. Pojat kuiskuttelivat keskenään ja tirskuivat aina katsoessaan miestä. Äiti keskeytti syömisen ja katsoi vihaisesti Timoa ja Petriä.

- Ei ole kaunista kuiskutella ruokapöydässä pojat.

- Mutta kun setä on ihan joulupukin näköinen, Petri sanoi ja purskahti hihittämään Timon säestyksellä. Isä ja äiti vilkaisivat vierasta varuillaan, mutta tämäkin ryhtyi nauramaan sydämellisesti.

- Pojat taitavat olla oikeassa. Se johtuu varmaan tästä pitkästä valkoisesta parrasta.

- Voisitko sinä olla joulupukki? Petri kysyi nyt vakavammin ja molemmat pojat tuijottivat miestä silmä kovana.

- Pojat, nyt riittää, isä kivahti ja kopautti lautasta haarukalla.

- Ei se mitään, vieras lepytteli. - Minähän olen täällä teidän kestitettävänä ja kiitos teille tämä joulu ei mennytkään lumessa tarpomiseksi. Vähintä, mitä voin tehdä, on edes täyttää poikien toive.

- Voisitteko tosiaan? äiti ihasteli. - Ottakaa toki lisää viiniä.

- Mulle kanssa, Timo sanoi vikkelästi.

- Te kaksi pysytte vielä kotikaljalinjalla, isä hymyili ja nipisti poikia leikkisästi korvista.

Ovikello soi kerran ja vielä toisen kerran, ennen kuin pojat ehtivät avaamaan. Pureva pakkasviima sai heidät värisemään, mutta osa tärinästä johtui jännittyneestä odottamisesta. Oven takana seisoi punatupsuiseen lakkiin ja tummanruskeaan palttooseen sonnustautunut joulupukki, joka riisui rukkaset kourastaan kätelläkseen poikia.

- No onkos täällä kilttejä lapsia, hän sanoi matalalla, leppoisalla äänellä.

- Varmasti, pojat kiljuivat riemuissaan. Äiti purskahti nauramaan, mutta isä nosti sormen suulleen ja iski hänelle silmää.

- Saakos pukki tulla sisälle?

Pojat lähestulkoon raahasivat hänet sisälle ja sulkivat oven perässä. Pukki kopisteli lunta hartioiltaan ja puistatteli hieman. - Oli pitkä ja kylmä matka Korvatunturilta.

- Millä pukki tuli, Petri kysyi.

- No Petteri Punakuonon vetämällä reellä tietenkin, pukki vastasi. - Onkos nämä vekarat olleet kilttejä nyt joulun aikaan, hän kysyi ja kääntyi isän puoleen. Isä teeskenteli miettivänsä hetken ja kurtisti epäilevästi kulmiaan. Äiti purskahti uudestaan nauramaan, mutta poikia tilanne ei huvittanut. - Isii!!

- Toki toki, isä vastasi nopeasti.

- No hyvä. Sittenhän pukki voikin jakaa hieman lahjoja. Joulupukki avasi suuren, ruskean kangassäkin ja tutki sitä käsi olkapäätä myöten säkissä. Sitten hän nosti neliskanttisen paketin ja tihrusti nimeä pitkään ja hartaasti. - Jaa-a, tämä taitaakin olla isälle.

Lahjojen jako oli ohi varttitunnissa. Kaikki saivat puolenkymmentä pakettia ja pukkia kiitettiin ja pyydettiin käymään seuraavanakin jouluna. Sitten pukki veti huopatossut jalkaan ja astui ulos viuhuvaan pakkaseen. Pojat olivat jo avanneet kaikki lahjansa ja kasasivat parasta aikaa junarataa kokoon. Isä avasi pienen paketin, josta paljastui kullattu rannekello fosforisella näytöllä. Äiti sai posliinisen kahviastiaston, johon kuului kermakko, sokerikko, kakkulapio, kuusi hopeista teelusikkaa ja hopeinen tarjotin. Iloisia huutoja ja huokauksia kuului vähän väliä.

Makuuhuoneessa oli tunnelmallista. Isä tuijotti kattoon, joka erottui himmeästi katulyhdyn valossa. Lumihiutaleiden varjot liukuivat kuin harmaat pölyhiukkaset katolta seiniä myöten alas. Hän kääntyi ja suuteli vaimoa poskelle.

- Kiitos kulta ihanasta lahjasta.

- Piditkö siitä kirjasta?

- Kyllä, mutta se rannekello oli yliveto. Olen aina halunnut sellaisen.

- Mikä rannekello?

- No se, minkä minä näytin sinulle.

- Ai se. En minä sitä ostanut.

- Kukas sitten, isä ihmetteli ja nousi puoli-istuvaan asentoon tyyny selän takana. Patja antoi periksi hiljaa loiskahtaen.

- Pojat ehkä?

- Pojatko? Ei ikinä! Sehän on tuhannen markan arvoinen kello.

- Entäs se kahviastiasto sitten, äiti henkäisi ihmeissään.

- En minä sitä ostanut, isä kuiskasi. - Minä ostin sen yöpuvun ja kaulakorun.

He kumpikin istuivat hiljaa makuuhuoneen hämärässä ja miettivät. Peilissä heidän peilikuvansa tekivät täsmälleen samoin.

- Ja sitten se junarata. Emmehän me sitä ostaneet pojille, isä ihmetteli.

- En minä ainakaan. Minä luulin, että sinä olit mennyt ostamaan sen.

- Oletko muuten nähnyt sitä meidän vierasta sen jälkeen, kun hän jakoi meille lahjat?

- En, äiti vastasi hiljaa.

Isä loikkasi sängystä, astui tohveleihinsa ja puki aamutakin ylleen. Hän kietoi vielä vyön solmulle samalla kun juoksi rappuja alas ensimmäiseen kerrokseen. Alakerrassa loisti valo ja lastenhuoneesta erottui vaimeaa kuisketta ja surinaa. Isä meni ovelle ja yllätti pojat leikkimästä junaradalla.

- Kello on puoli kolme, hyvät herrat!

- Mutta isä, nyt on jouluaatto! Pojat huusivat tapansa mukaan kuorossa.

- Äh, no olkoon menneeksi, isä taipui. - Mutta oletteko nähneet meidän yövierasta?

- Ei olla, molemmat pudistivat päätään.

Isä meni ulko-ovelle ja vilkaisi naulakkoon. Karvahattu ja takki olivat poissa. Ulkona oli lakannut satamasta ja yötaivas oli kristallin kirkas. Tähdet loistivat timantteina ja täysikuu näytti luonnottoman suurelta. Jossain kaukana soi "kulkuset" ja naurunremakka kantautui yli peltojen.

Aukealla, kuun hopeisessa valossa erottui selvästi jäniksen jäljet, jotka kulkivat ristiin rastiin metsän reunaan saakka. Tuuli oli tyyntynyt ja kinokset jähmettyneet aalloiksi pellolle. Isä hätkähti ajatuksistaan, kun tunsi kosketuksen hihassaan. Timo katsoi häntä kysyvästi ja vasta silloin hän tajusi seisovansa pakkasessa palellen vähissä vaateissa. Hän nosti pojan syliinsä ja lähti kävelemään sisälle.

- Isi, Timo kuiskasi arasti, kuin peläten rikkovansa taikayön lumouksen.

- Niin?

- Oliko se oikea joulupukki?

Isä mietti hetken ja hymähti: - Kyllä Timo. Kyllä se oli oikea joulupukki.

KIITOS KAIKILLE LUKIJOILLE JA OIKEIN RAUHALLISTA JA HYVÄÄ JOULUA!

(jos haluat, voit kommentoida vapaasti. Myös muita kirjoituksia)