Speak English or Die

Huumori on vaikea ja tilannekomiikka äärimmäisen vaikea laji. Joskus tilannekomiikka onnistuu ja joskus menee metsään, kuten kerroin tarinassa "Toisella puolella tiskiä". Kerran onnistuin munaamaan itseni ulkomailla oikein kunnolla.

Olimme kavereiden kanssa Rhodoksella viikon rantalomalla. Rannalla jaettiin erilaisia flaijereita, mainoksia ja lippuja yökerhoihin. Niinpä mekin tartuimme täkyyn ja päätimme lähteä tutustumaan turistimestan yöelämään.

Noin puolenyön aikaan saavuimme mainostetulle yökerhoille. En muista enää sen nimeä. Paikka oli rakennettu antiikkisen amfiteatterin muotoon, tietenkin vähän pienemmässä mittakaavassa. Eli tanssilattia oli alhaalla ja ympyränmuotoinen sali nousi kerroksittain ylöspäin. Lipunmyyjä oli kreikkalainen mies, joka ei sanonut mitään, vaan otti rahat ja antoi liput. Kun tulimme baariin sisään, olimme ainoat paikalla. Eli koko iso amfiteatteri oli typötyhjä.

Hetken ihmettelimme tilannetta, kunnes päätimme vaihtaa paikkaa. Menin lipunmyyntikojun luo ja pyysin englanniksi, että mies antaisi meille rahat takaisin, koska emme jääkkään bailaamaan. Äijä oli kuitenkin umpikreikkalainen, eikä ymmärtänyt sanaakaan englantia. Siinä me sitten keskustelimme, minä englanniksi ja hän kreikaksi, tajuamatta toistemme puheesta pätkääkään.

Tilanne alkoi ärsyttämään ja hetken mielijohteesta ajattelin heittää hyvän läpän. Tiesin, että mies ei sitä ymmärtäisi ja kaverit taas osaisivat arvostaa hyvää tilannekomiikkaa. Muutama vuosi aikaisemmin oli ilmestynyt Stormtroopers of Death -bändin levy nimeltä "Speak English or Die". En ole tähän päiväänkään mennessä kuunnellut levyä, mutta nimi on jäänyt lähtemättömästi mieleen. Niinpä tokaisin keskustelun lomassa äijälle
- Speak English or Die.

 Olin oikeassa. Äijä ei tajunnut, mitä sanoin, mutta joku toinen tajusi. Hetkessä kojun takaa ilmestyi vuoren kokoinen turvamies. Hän toi mieleeni Rhodoksen kolossin. Rhodoksen kolossi oli aikoinaan yksi antiikin seitsemästä ihmeestä. Se oli auringonjumala Heliosta esittävä patsas, joka sijaitsi perimätiedon mukaan Rhodoksen satamassa. Patsas oli niin iso, että laivat purjehtivat sen jalkojen välistä satamaan. Patsaasta oli jäljellä enää vain tarina. Tämä turvamies oli kolossin pikkuveli.

Kävimme kiihkeän keskustelun, mitä olin tarkoittanut sanomisellani. Kolossi piteli minua rinnuksista ja olin varma, että hetkenä minä hyvänsä läski alkaisi tummumaan. Onneksi kaverini tulivat väliin ja selittivät saman kuin minä: - It's only a name of an album. He was just kidding!!

Viimein tilanne laukesi ja keskustelu rauhoittui. Turvamies kertoi, että yökerhoon saapuu väkeä vasta yhden jälkeen mutta paikka tulee olemaan täynnä ja bileet jatkuvat aamu viiteen - kuuteen. Tämä riitti meille. Emme uskaltaneet enää pyytää maksunpalautusta, vaan menimme kiltisti takaisin ja odotimme, että yöelämä alkaa. Ja alkoihan se.

Jossain vaiheessa yötä huomasin, että amfiteatterin tanssilattialla oli mies pyörätuolissa. Hän etsi katseellaan poispääsyä. Ramppi, jota myöten hän oli laskeutunut alas, oli aivan liian jyrkkä. Menin kysymään, tarvitseeko mies apua ja selvisi, että hänen piti käydä vessassa. Niinpä työntelin miehen tuolissaan ylös jyrkkää luiskaa ja kävimme asioilla. Jälkeenpäin ajattelin, että illasta muodostui aika kaksijakoinen: aluksi meinasin saada turpaani Olymposvuoren kokoiselta kreikkalaiselta pokelta ja loppuillasta sain auttaa lähimmästä hädässä.