Matti ja Miisu

Kävin lähikaupassa ostamassa metripizzaa iltaruuaksi. Huomasin jotain, mikä vaikutti oudolta. Pakkauksessa luki: ”Aito metripizza” ja seuraavassa lauseessa: ”puoli metriä mehevää makua”.

Mitä ihmettä? Metripizzassa puoli metriä mehevää makua? Eihän se näin voi mennä! Eihän yleisurheilukisoissakaan mainosteta: ”Tule katsomaan juoksun 10 000 metrin finaalia: 5 000 metriä jännittävää kamppailua!”

Tästä aasinsiltana huomasin kotimatkalla, kassissa se puolen metrin metripizza, viheltäväni lapsuudesta tuttua sävelmää. Tuo kappale oli tunnari animaatioelokuvasta Matti ja Miisu. Biisi on erittäin tarttuva ja jostain sielun syövereistä se ilmestyi juuri tänä iltana huulilleni ja toi muistoja mukanaan.

Matti ja Miisu on Atelje Seppo Putkisen tekemä pala-animaatiosarja, joka ilmestyi 1967 – 1988. Sarjassa pieni poika Matti ja hänen kissansa Miisu seikkailevat viiden minuutin mittaisissa tarinoissa.

Suomalainen animaatiosarja oli lapsuudessani todellinen harvinaisuus. Matin arkiset seikkailut tuntuivat paljon läheisemmiltä kuin esim. Disneyn tarinat, vaikka ulkoasussa ja tekniikassa sarja hävisikin ulkomaisille tuotannoille. Matti ja Miisu oli aikoinaan yksi esikuva, kun ryhdyin itse tekemään animaatioelokuvia. Pala-animaatio onnistui kotikonsteinkin, vaikka olikin äärettömän työläs tehdä. Meidän neljän hengen kaveriporukalla kesti 4 kuukautta piirtää ja 2 kuukautta kuvata kaitafilmikameralla ja lopputuloksena oli 3,5 minuuttia piirrettyä elokuvaa. 

Runnin kylpylä 1983

Sain kunnian tavata Matin ja Miisun ”isän” Seppo Putkisen Iisalmen Runnin lomakylpylässä järjestetyllä kurssilla 1983. Olimme siellä kaverini kanssa ottamassa oppia piirroselokuvien tekoa varten. Kun Sepolta kysyttiin, mitä mieltä hän on animaatioelokuvan tekemisen hitaudesta, hän vastasi: - Hidastako? No, miten sen ottaa. Jos lähdet luontoon kuvaamaan karhua, se voi osoittautua animaatiomenetelmääkin hitaammaksi.

Seppo kertoi meille, miten hän oli aikoinaan Helsingissä saanut ”kaupunkimyrkytyksen” ja lähtenyt vaeltamaan kohti pohjoista. Lopulta hän päätyi kuvaamataidonopettajaksi Liperiin. Vuonna 1974 hän siirtyi päätoimisesti animaatioelokuvan pariin. Ateljee Seppo Putkinen & Kumppanit koulutti työntekijöitä paikan päällä ja valmisti elokuvia 1960-luvulta vuoteen 1994.

Seppo Putkisen mukaan animaation haasteet eivät olleet niinkään teknisiä vaan taiteellisia. Ruokahalu kasvaa syödessä ja kun asiasta oikein innostuu, ei laske esim. sitä, että 10 minuutin elokuvaan joutuu tekemään keskimäärin 1500 piirrosta. Mieleeni painui kuva synnynnäisestä tarinankertojasta ja intohimoisesta taiteilijasta. Voisi melkein sanoa, että Putkinen oli ”Suomen Hayao Miyazaki”, kotimaisen animaatioelokuvan pioneeri ja edelläkävijä. 

Seppo Putkinen Iisalmen animaatiokurssilla 1983

Seppo Putkisen elämä ja ura katkesi traagisesti lento-onnettomuuteen 1990. Matin ja Miisun lisäksi hän ehti tehdä useita muita animaatioelokuvia ja mm. yhden tositarinaan perustuvan elokuvan ”Lintumies”. Harmi, ettei näitä leffoja näytetä televisiossa, tai ainakaan minun silmiini niitä ei ole osunut. Pitää varmaan laittaa palautetta Ylelle.
.

(Olen käyttänyt kirjoituksessa lähdemateriaalina Iisalmen Sanomissa 10.06.1983 julkaistua artikkelia ”Kaitakuvaajat animaation parissa”)

Vain lääkkeeksi eli tarina mummosta, joka joi viinaa

Kerroin aikaisemmin kesätyöstäni Alkossa tarinassa "Toisella puolella tiskiä". Tämä tapaus sattui samana kesänä.

Työskentelin Alkon myymälässä palvelutiskillä. Aloitin työt kesäkuussa ja ensimmäinen työviikko läheni loppuaan. Kesäinen perjantai oli tavallisen vilkas ja työntäyteinen.

Luokseni asteli rouva, joka ei herättänyt mitenkään huomiotani: pienikokoinen vanhus, siististi pukeutunut ja herttaisen näköinen. Juuri sillä hetkellä myymälässä sattui olemaan hiljaisempaa, joten meillä oli aikaa vaihtaa muutama sananen.

Tämä vanha rouva kertoi minulle tulevansa terveyskeskuksesta, joka oli aivan kadun toisella puolella. Hänelle oli iän myötä tullut sydämen rytmihäiriöitä ja rintakipuja. Tämän mummo kertoi hyvin seikkaperäisesti, aivan kuin hän olisi ollut lääkärin vastaanotolla.

Terveyskeskuksessa oli kuulemma todella ystävällinen sairaanhoitaja, joka tutki hänet ja totesi, että syytä huoleen. Mummelin piti vain muistaa levätä kunnolla ja pitää huolta yleiskunnostaan niin kyllä se siitä. Rytmihäiriöt tulevat ja menevät. Lisäksi tuo ”aivan ihana sairaanhoitaja” neuvoi, että hän voisi aina silloin tällöin ottaa pienen lasillisen konjakkia. Vain lääkkeeksi, vähän niin kuin rintakipuja helpottamaan.

Mikäpäs siinä, totesin. Ei pieni tilkka konjakkia pahaa tee. Mitäpä saisi rouvalle olla. Mummeli kumartui kassilleen, jonka hän oli laskenut lattialle, ja poimi sieltä kaksi tyhjää kolmen vartin monopolikonjakkipulloa. Tällaiset, hän totesi reippaasti. Jäin hetken sanattomaksi.

Asiakashan on aina oikeassa, joten kävin hakemassa täydet pullot tilalle, laskutin rouvaa ja tämä laittoi uudet eväät tyytyväisenä kassiin. Seurasin katseella kun hän asteli ulos myymälästä. Arvioin, että vaaka näytti mummelin allaan hädin tuskin neljääkymmentä kiloa. Topakat oli lääkkeet seniorilla.

Ei tämä tähän päättynyt. Seuraavana perjantaina, taas iltapäivän aikaan, samainen rouva tuli minun luokse ja kertoi, miten hänen sydän oli reistaillut. Terveyskeskuksessa ihana sairaanhoitaja neuvoi ottamaan konjakkia lääkkeeksi. Minä myötäilin ja keskustelin kuin olisin kuullut kaiken ensimmäistä kertaa. Lopuksi mummo nosti kaksi tyhjää kolmenvartin monopolikonjakkipulloa tiskille ja tilasi uudet tilalle. Tuo pieni, hentoinen olento oli kiskonut puolitoistalitraa tiukkaa viinaa viikon aikana.

Tämä teatteri toistui sen kesän aikana melkein joka perjantai. Aina me kohtasimme kuin ensimmäistä kertaa ja tarina pysyi samana. Vain lääkkeeksi hän osti samat rohdot ja paineli tyytyväisenä pois. En koskaan nähnyt häntä humalassa tai huonossa kunnossa, joten lääke vaikutti ilmeisestikin tepsivän. 

Huoleni mun

Huolet pois, huusin
Kuinka väärässä olinkaan
Ei niitä pois saa
korkeintaan syrjään

Jätin huoleni syrjään
Menin kapakkaan juhlimaan
Sinne se jäi sateeseen
seisoi katuvalon alla
mustassa sadetakissa

Melkein kävi sitä sääliksi
kun pidin hauskaa sisällä
vaan ehdinhän tuota näkemään
harva se päivä

Tulimme ulos kapakasta
huoleni seisoi vastassa
mustassa lierihatussaan
"Joko mennään" kysyi
"Ei vielä" vastasin
"Odota vähän"

Huoli seurasi kannoillani
kymmenen askelta jäljessä
nauroimme kuorossa sateessa
ja vesi tuntui lämpimältä
maistui suolaiselle

Mentiin meille jatkoille
Tein kavereille paukut
Huoleni ripusti takin naulaan
Heitti lierihatun hyllylle
Vesi valui lattialle

"Joko te menette" sanoin
kun kaverit tekivät lähtöään
Kiittivät mukavasta illasta
Minä hymyilin hiljaa

Huoli ojensi heille takit
toimi portsarina
Yksi kavereista moikkasi ovelta
katsoi silmiini ja vaikeni
näki kai silmistä huoleni

Niin he menivät metelöiden
Minä istahdin sohvalle
ei enää ketään muuta
vain me kahdestaan
minä ja huoleni

Huoli tuli hiljaa hiipien
istui syliini
ja alkoi hieroa ohimoitani
rapsutteli selkääni
ja haukotteli

"Mennäänkö nukkumaan" kysyin
"Mennään vaan"
Niin menin huolen kanssa nukkumaan
saman peiton alle
ja nukahdin huolissani
Huoli ei nukkunut
vaan valvoi puolestani
Toivotti heti aamulla
Hyvän huomenen

(Vort Kunnegut)

Sukupuuton partaalla

Vanha Range Rover –merkkinen maastoauto kulki aamuyön tunneilla pitkin kylätietä Pohjois-Karjalassa kyydissään neljä miestä, joista kolme kuului Kaislaisten Bongaajat ry:n ja yksi oli vieras. Oli huhtikuun alku ja kevät teki tuloaan. Tie oli vielä yöpakkasen jäljiltä kova ja tasainen, mutta pian auringonvalo pehmittäisi sen hiekkaiseksi taikinaksi.

Tämän kevään bongasreissu kohdistui rajan lähellä olevaan kylään. Bongaajat saivat vihiä, että harvinaisesta kohteesta oli saatu näköhavainto vain viikkoa aikaisemmin. Yhdistys kutsuttiin koolle ja retki päätettiin järjestää seuraavana maanantaina. Yksi bongaajista tiesi tutun, joka oli myös kiinnostunut tulemaan, joten kutsu lähti myös hänelle. Haglund sai sähköpostia tiistaina, pyysi keskiviikkona töissä pomoltaan vapaapäivän maanantaiksi ja matkusti sunnuntaina bongaajakaverinsa luokse yöksi. Kaikki tapahtui kiihkeällä syklillä, koska tilanne vaati nopeaa reagointia. Kohde oli niin harvinainen.

- Sinä kävit kuulemma viime syksynä Australiassa asti bongausmatkalla, Hakkarainen totesi vieressään istuvalta vieraalta.

- Tarkemmin sanottuna Tasmaniassa, Haglund täsmensi.

- Mitäs sinä siellä?

- Me etsimme Tasmanian Tiikeriä.

- Mutta eikös se ole kuollut sukupuuttoon jo kauan aikaa sitten?

- Viimeisin tunnettu yksilö kuoli eläintarhassa 1936. Sen jälkeen lajista ei ole nähty merkkejä, joten 1986 se julistettiin kuolleeksi sukupuuttoon.

- Mitäs te sitten luulitte löytävänne?

- Tasmaniassa on alue, jossa liikkuu sitkeitä huhuja tiikerihavainnoista. Me kiersimme seutuja kuukauden ajan, mutta emme nähneet jälkeäkään. Reissu oli hieno mutta hukkareissu kaikki tyyni.

- Semmoinen se saattaa tulla tästäkin, Hakkarainen huomautti.

- Tämä reissu on vähän erilainen. Tästä yksilöstä on varmoja havaintoja ja tiedetään, että vaikka ne elävät sukupuuton partaalla, muutamia elää vielä harvaan asutuilla alueilla Pohjois-Karjalassa. Rajan takana Venäjällä on vielä kohtuullisen vahva kanta. Tosin nämä eivät tunnetusti ylitä rajaa, vaan ovat seutu-uskollisia.

- Perillä ollaan.

Auto pysähtyi hiekkatien varressa olevalle levikkeelle. Vähän matkan päässä oli yksinäinen talo metsän reunassa. Talolle johti sivutie, joka katkaisi marjapellon kahtia. Miehet purkautuivat autosta ja ottivat tarvikkeita takakontista. Kun Haglund otti kantopussista kiväärin, bongaajat hätääntyivät.

- Tämä ei ole metsästysreissu, Mäkäräinen murahti. – Meidän on tarkoitus ottaa vain valokuvia.

- En minä tänne metsästämään lähtenytkään, Haglund rauhoitteli. – Minulla on kyllä järjestelmäkamera mukana. Otin kiväärin varalta, koska näillä seuduilla on paljon susia ja karhuja.

Hyväksyvä mumina kävi bongaajien joukossa. He jatkoivat tarvikkeiden purkamista. Tiestä kymmenen metriä metsikköön ripustettiin naamioverkko, jonka taakse he asettelivat kamerat jalustoilleen. Sitten miehen asettuivat retkituoleille mahdollisimman mukavasti ja jäivät odottamaan.

- Huomaakohan se tuon tien vieressä olevan auton? Sutinen mietti.

- Vaikka tämä on harvaanasuttua seutua, kohde viihtyy ihmisasutusten lähellä, joten auto tuskin haittaa. Haglund totesi.

- Olisiko meidän pitänyt mennä syvemmälle metsään? Mäkäräinen pohti.

- Tässä on hyvä. Jos kohde tulee tielle, saamme tästä parhaat kuvat.

Aamu valkeni pikku hiljaa ja luonto heräsi henkiin. Ilma oli viileä, joten bongaajat koettivat pysyä lämpiminä kuka mitenkin. Istuminen paikallaan oli puuduttavaa.

Viimein seitsemän aikaan alkoi tapahtumaan. Parin sadan metrin päässä, missä maantie katosi metsään, näkyi liikettä. Jokin lähestyi bongaajia. Kun tämä jokin tuli esille metsäisestä mutkasta, porukassa kävi hiljainen kohahdus. Jokainen tarttui tiukasti kameraansa ja kiikaroi objektin läpi tulijaa.

- Onko se? Onko se? Kyselijä oli Hakkarainen, jonka kamerassa oli niin huono zoomi, ettei hän nähnyt kohdetta vielä kunnolla.

- On se, muut kuiskivat kiihkoissaan.

Kohde lähestyi tietä pitkin bongaajien piilopaikkaa. Nyt Hakkarainenkin erotti sen paremmin. Siinä oli oranssia ja häivähdys sinistä, aivan kuten vanhoissa valokuvissa. Nyt se saavutti kohdan, missä tiestä erkani talolle menevä sivutie. Olento seisahtui, vilkaisi arasti sivuilleen, nosti tien vieressä olevan postilaatikon kantta ja sujautti sinne lehden ja kirjeen. Bongaajien kamerat räpsyivät kiivaasti ja haltioitunut huokaus kävi miesten keskuudessa: - Se on posteljooni!!

                                                             * * *

Itella ilmoitti vähentävänsä jopa 1200 työpaikkaa postin perusjakelusta. Voin sanoi, että tiedän todellakin, miltä Itellalaisista tuntuu. Olin itse Itellalla töissä viisi vuotta, kunnes YT tuli ja työt meni. Mutta maailma muuttuu, eikä sille voi mitään. Aikoinaan autot veivät hevosmiesten hommat ja metsäkoneet tappoivat tukkimiehet sukupuuttoon. Sähköinen viestintä vie vääjäämättä leivän lehdenjakajilta. Eikä tämä blogin kirjoittaminenkaan tuo työtä posteljooneille. Näin se menee.

Vesitorninmäen talviurheilukisat

Nyt kun nuo Sotshin olympialaiset lähestyvät niin muistutan, että oli niitä kovia talvikisoja ennenkin. Nimittäin 70-luvun lopulla pidettiin parina talvena Vesitorninmäen talviurheilukisat. Kisojen järjestäjänä, tuomarina, palkintojen tekijänä ja jakajana toimi allekirjoittanut.

Kävimme isän kanssa katsomassa Lahdessa vuoden 1978 hiihdon MM-kisoja. Siitä se ajatus taisi lähteä. Suunnittelin korttelin lapsille talviurheilukisat, joihin kuului hiihtoa ja mäkihyppyä. Kilpailuihin sai osallistua pikkuveljeni lisäksi hänen ikäluokan poikia naapurustosta. Kaiken kaikkiaan osallistujia oli 4-5. Palkinnoiksi tein tinasta kulta-, hopea- ja pronssimitalit. Sulatin lätkät mitalin muotoiseksi ja ruuvimeisselillä ja vasaralla naputin kirjoituksen ja sijanumeron.

Hiihtoladun tein etukäteen umpihankeen metsään. Hiihtäminen oli siis maastohiihtoa, sanan varsinaisessa merkityksessä. Mäkihypyssä käytimme isojen poikien tekemään hyppyrimäkeä, jossa K-piste oli viiden metrin tuntumassa. Tyylipisteitä ei jaettu. Pääasia, että hyppäsi pitkälle ja pysyi hypyn pystyssä, mikä näissä kisoissa oli sangen harvinaista. Lopuksi sijoitukset laskettiin yhteen ja niiden perusteella jaettiin mitalit.

Vuosituhannen vaihtuessa olin viettämässä baari-iltaa Kuopion yöelämässä. Seisoin tiskillä, kun tuntematon mies katsahti minuun ja sanoi:

 - Morjens. Vieläkö muistat minut?
Kaveri oli järkälemäisen iso, minua melkein päätä pidempi eikä millään lailla tutun näköinen. Pudistin päätäni ja pahoittelin, että en muista.
- Minä ole Karri.
Silloin välähti. Tässä oli yksi niistä pikkupojista Vesitorninmäen ajoilta! Kun katsoin tarkemmin, tunnistin viimein tutunomaiset piirteet jo aikamieheksi kasvaneessa kaverissa.
- Minä muistan, kun järjestit meille aikoinaan niitä Vesitoninmäen talviurheilukisoja.
- Joo, se oli mukavaa.
- Mulla on vieläkin ne mitalit tallella.

Täytyy tunnustaa, että tuo kohtaaminen herkisti melkoisesti. Ajatella, että ne kisat olivat jättäneet lämpimän muiston tuon ison kaverin mieleen. Toivottavasti niin on käynyt myös muille osanottajille.

Minkä värinen on kantapääsi?

Nämä on näitä armeija juttuja. Omasta armeija-ajastani on kulunut kohta kolmekymmentä vuotta. Tämä tapaus tuli mieleen, kun vilkaisin aamulla lämpömittaria. Näytti -12 astetta pakkasta.

Kävin armeijan Mikkelin Karkialammella 80-luvulla. Tammikuussa oli sinä vuonna ennätysmäiset pakkaset. Lämpötila laski alle -30 ja pysyi siellä pari viikkoa. Meillä oli tietenkin tänä aikana sotaharjoitukset eli viikko telttailua metsässä.

Lähtöaamuna varuskunnan komentaja piti meille lyhyen tsemppipuheen. Puheen lopuksi hän totesi, että "pakkanen ei ole suomalaisen sotilaan vihollinen, vaan liittolaisemme!" Tämän piti lämmittää meidän mieliä, kun nousimme Proton lavalle valmiina moottorimarssiin.

Proto on Sisun valmistama, nelivetoinen maastokuorma-auto. Käytännössä matkanteko tehtiin avolavalla, jota peitti vain kangaskuomu. Kiipesimme siis lavalle ja etsimme hyvää paikkaa istua, mitä ei käytännössä ollut. Ennen kuin alikersantti laittoi kuomun takaa kiinni, hän huikkasi meille että pakkasta on -37 astetta, joten pitäkää itsenne lämpimänä. Matka Lappeenrantaan kestäisi pari tuntia ja välillä pidetään pysähdystaukoja. Sitten lähdettiin.

Paikallaan istuminen alkoi nopeasti paleltamaan, joten koetimme peitellä itsemme repuilla, telttakääröillä, maastonaamiointiverkoilla ja millä tahansa, mitä lavalta löytyi. Moottorimarssi kulki hidasta, noin 50 km tuntivauhtia. Tunnin matkanteon jälkeen pysähdystä ei kuulunut. Eikä kuulunut kahden tunninkaan päästä. Loppujen lopuksi me istuimme lavalla pakkasessa yhtäjaksoisesti viisi tuntia ilman pysähdyksiä. Kukaan ei koskaan kertonut meille, miksi.

Kun viimein tulimme metsäaukiolle, jonne oli tarkoitus pystyttää teltat ja tehdä leiri, alikersantti komensi meidät alas lavalta. Pudotus lavalta maahan oli noin metrin luokkaa. Hyppäsin alas mutta tömähdyksessä en tuntenut jalkojani. Ne olivat aivan tunnottomat. Tiesin, että nyt on jotain vialla ja aloin pomppia paikallani saadakseni verenkierron elpymään.

Proton kuljettaja ilmoitti, että kuorma-auton koppiin voi mennä lämmittelemään, jos tarve vaati. Minä olin nopein, joten pääsin lämpimään riisumaan saappaat jalasta. Näky oli pelottava. Molemmat jalkaterät olivat kylmät ja tunnottomat. Muistin silloisessa tv-mainoksessa olleen K-kaupan lihamestari Väiskin sanat: Liha on mureaa, kun painat sitä peukalolla ja kuoppa palautuu hitaasti. Painoin kantapäätä sormella, eikä kuoppa palautunut ollenkaan. Liha oli jäässä.

Sitten Proton ovi aukesi yllättäen ja oviaukosta tuijotti tiukan näköinen mies, jonka natsoista tunnistin luutnantiksi. Kävimme sotilaallisen keskustelun, jonka aloitin tervehdyksellä.
- Herra luutnantti!
- Mitäs jääkäri tekee?
- Herra luutnantti. Sain luvan tulla lämmittelemään jalkojani tänne Proton ohjaamoon.
- Mikäs niissä jaloissa on?
- Epäilen, että kantapäät ovat paleltuneet, herra luutnantti.
- Ovatko ne valkeat vai vaaleanpunaiset?

Tässä kohtaa pidin muutaman sekunnin mietintätauon. En ymmärtänyt koko kysymystä. Mitä väliä sillä oli, minkä väriset  minun kantapääni olivat? Mieleni teki vastata vihreät, mutta en tietenkään uskaltanut. Otin fifty-fiftyn ja vastasin:
- Vaaleanpunaiset, herra luutnantti.
- No ei ne sitten ole paleltuneet. Lämmitelkää vähän aikaa. Kyllä se siitä.

Luutnantti oli oikeassa. Varttitunnin kuluttua verenkierto palasi kantapäihin ja sitä myöten valtava kipu ja tuska. Puolen tunnin jälkeen jouduin vetämään saappaat jalkaan, koska joukkueemme komennettiin pystyttämään teltta maastoon. Lunta oli puoli metriä eikä pakkanen ollut hellittänyt yhtään. Kun viimein saimme kaminan lämpimäksi ja painuimme nukkumaan, kello oli jo reilusti yli puolen yön. Sinä yönä tuntui, että pakkanen ei ollut meidän liittolainen.

Winter in Kuopio

Here is some pictures of my hometown this weekend. It was about -12 celsius and sunny weather.

Kuopio Cathedral (built 1812)

Ranin Mill (built 1883)

Old Provincial governmenthouse (built 1882)

Steamboat in Kuopio harbour

Kuopio's oldest stone apartment, nowerdays restaurant Sataman Helmi (built 1850)

Kuopio Museum (built 1907)

Brahe park

Old stone building in centrum (built 1881)

Kuopion Lyseo schoolhouse (built 1826)

Market Hall (built 1902)

Piece of Market Hall relief

Kuopio Art Museum (built 1904)

Kuopio city hall (built 1885)

Observatory (built 1962)

Nokkahuilistin nousu ja tuho

Ala-asteella jouduin (sananmukaisesti) koulun nokkahuilukerhoon. Harjoituksia taisi olla semmoiset kerran viikossa koulun jälkeen. Inhosin koko touhua.

En muista, montako kertaa kävin harjoituksissa ennen kuin käry kävi. Muistan vain sen tilanteen. Meille oli annettu uuden kappaleen nuotit eteen ja opettajan valinnan mukaan joku joutui aina soittamaan soolona ryhmän edessä. Sillä kertaa oli minun vuoro.

Kun kuulin pyynnön soittaa, menin aivan kipsiin. Hetkeen en tehnyt mitään. Opettaja toisti pyynnön ja katsoi minuun kysyvästi. Viimein puistelin päätäni ja vastasi:

- En minä osaa.

- Miten niin et osaa?

- Minä en osaa nuotteja.

Tämä oli opettajalle aika tyrmistyttävä tieto, koska koko syksyn olimme opetelleet nuotteja samalla kun opettelimme soittamaan. Minuun ne eivät vain uponneet, joten soitin aina korvakuulolta. Kappaleet olivat vielä yksinkertaisia, joten ilman nuottejakin ne oppi kohtalaisen helposti.

Siihen loppui minun nokkahuilistin ura. Jotain enteitä tästä oli tosin ollut jo aikaisemmin. Treenasin myös kotona, koska korvakuulolta soittaminen vaati enemmän harjoittelua kuin jos olisin osannut nuotit. Kerran soitin keittiössä äidille ja veljelleni ja nämä kuuntelivat kiltisti yleisönä. Kappaleen lopuksi pikkuveljeni kuiskasi jotain äidin korvaan. Sain vasta jälkeenpäin kuulla, mikä oli kolme vuotiaan kaverin kommentti esityksestä: 

- Toittaa väälin.

Jos et laula Ismo, alanko itkemään?

Ei se minuun kolahtanut 80-luvun alussa. Hassisen kone. Olihan niillä pari biisiä, jotka olivat aivan mukiinmeneviä kuten ”Rappiolla” ja ”Kulkurin iltakalja”, mutta muuten depyyttialbumi ”Täältä tullaan Venäjä” (1980) meni minulta aivan ohi. Joidenkin kappaleiden sanoitukset eivät auenneet ollenkaan. Muoviruusuja omenapuissa, plastisia lauseita lasten suissa… Mitä helvettiä? Kyllä Eppu Normaalin diggaaminen oli paljon helpompaa.

Kaikki muuttui 1981, kun Hassisen kone julkaisi ”Rumat sävelet”. Äkkiä sanoitukset aukesivat teini-ikäiselle kollille ja samaistuin tarinoihin täysillä. Ja mä kävelen tätä tyhjää tietä, talon jota kodiksi kutsutaan… Aikuisuus kolkutti muutaman vuoden päässä ja edessä oli todellakin tyhjä tie, tuntematon tulevaisuus. Minä nielen paskaa, jota ulostavat tuhannet peräaukot. Jotta jaksan suoltaa paskaa, jota sinäkin kakistelematta haudot… Siltähän ne aikuisten puheet kuulostivat, kun itse tiesi kaikesta kaiken eikä mikään, mitä vanhemmat tekivät tai sanoivat, mennyt niin kuin olisi itse halunnut.

Kolmas albumi ”Harsoinen teräs” (1982) muutti tarinat mystisemmäksi. Harrastin tuohon aikaan aktiivisesti elokuvien tekemistä kaitafilmikameralla. Levyllä oli kappale, joka synnytti kuvia päässäni ja niinpä tein kavereiden kanssa animaatioelokuvan ”Levottomat jalat”, joka seurasi sanatarkasti kappaleen sanoitusta. Lieneekö ensimmäisiä suomalaisia musiikkivideoita, tiedä häntä. Pitää varmaan joskus muuntaa raina filmiltä digitaaliseen muotoon ja laittaa youtubeen arvioitavaksi.

Samaisena vuonna bändi tuli keikalle Suonenjoen kaarihallille. Ja sinnehän oli tietenkin pakko päästä. Nuorelle pojalle sattui vain hassusti reissulle varattujen juomien kanssa. Pääsin kaarihallille sisään, menin seinusta viertä kiertävälle puupenkille ja hups, nukahdin siihen. Kesken illan heräsin omituiseen tunteeseen. Avasin silmäni ja näin, miten pilkkopimeän hallin lavalla valokeilassa seisoi yksinäinen hahmo. Taustalla soi Harsoisen teräksen taianomainen ksylofonikuvio ja mikrofonitelineeseen nojaava, hikeä valuva Alanko lauloi: Kai puu on paljon kokenut ja nähnyt elämää. Mutta tässä tulee se jonka varjoon kaikki jää, Harsoinen teräs… Sammuin uudestaan, joten tuo oli kaikki, mitä näin Hassisen koneesta livenä.

 

Sitten Hassisen kone hajosi. Pian eetteriin ilmestyi uusi bändi, jonka laulajalla oli tuttu ääni. Ismo oli perustanut Sielun veljet. Ja taas minä olin pihalla. Esikoisalbumilla soineet biisit karkoittivat minut pariksi vuodeksi kauas pois. En vain tajunnut, mitä ihmettä niillä laulettiin. Musiikki oli rujoa, yksinkertaista, ja kappaleiden sanat täyttä hebreaa: Kinkkubingo, kinkkubingo, Emil, Emil Zatobek, Emil, videohölkkä…

Käsittämätöntä lyriikkaa. Karjalan kunnailla kukkii puu. Onko se kaktus vai joku muu?... Kapinoin sanoitusten näennäistä typeryyttä vastaan. Ei Karjalassa kasva kaktuksia! Ei kaktus ole puu!

Mutta jälleen aika teki tehtävänsä. 1985 ajoin työkseni kylmäautoa ja auton kasettisoittimessa soi Lynyrd Skynyrdiä, Hanoi Rocksia ja Eppuja. Kuulin radiosta kappaleen, joka koukutti ensi kuulemalta. Se oli Sielun veljien ”Peltirumpu”. Kesken työpäivän, ajoreitin varrella kävin Varkauden Musiikki Fazerissa ja ostin ”L’amourhan” c-kasettina. Sinä kesänä en enää muuta kuunnellutkaan. ”Tiskirätti”, ”On mulla unelma” ja kumppanit soivat taukoamatta ajomatkoillani Savossa. Olin taas Ismo Alanko –fani.

Seuraavan vuoden ”Kuka teki huorin” –LP iski vielä hermoon, mutta sitä seuraava ”Suomi – Finland” oli taas semmoista materiaalia, että jätin kiekon pölyttymään levyhyllyyni. Aktiivinen bändin seuraaminen loppui ja pian bändi meni telakalle 1992. 

 Vuonna 2000 Hassisen kone teki juhannuskeikan Joensuussa. Kaverit pyysivät minuakin mukaan, mutta perhesyyt estivät reissun. Nuo kaverit olivat tuosta Hanoi Rocks –tarinasta tutut Kake ja Tepi. Vietin rauhallista koti-iltaa, kun puhelin soi. Vastasin, mutta langan päässä ei kuulunutkaan ihmisääni, vaan hiljaista kohinaa ja ksylofoniriffi Harsoisesta teräksestä. Kaverit soittivat minulle kesken Hassisen koneen esiintymisen ja antoivat minun kuunnella hetken meneillään olevaa keikkaa. En oikein tiennyt, käännettiinkö siinä puukkoa haavassa vai halusivatko jätkät vain jakaa kokemuksen kanssani. Sillä hetkellä olin henkisesti Joensuussa.

Kesällä 2010 päätimme vaimon kanssa lähteä Kuopiorockiin. Tapahtuma on Väinölänniemessä, parin kilometrin päässä kotoamme, joten meidän ei tarvinnut telttailla. Keikan pääesiintyjinä oli mm. PMMP ja Baseballs. Ismo Alanko ja teho-osasto esiintyivät jo perjantai iltapäivällä. Sinne siis.

Ismo Alanko ja teho-osasto Kuopiorockissa 2010

 Keikka oli loistava ja herätti uuden innostuksen Alangon musiikkiin. Ismo heilui lavalla käärmemäisin elkein ja esitti kappaleita soolouraltaan ja myös muutaman vanhemman kappaleen. Muistan ihmetelleeni, miten jätkä viisikymppisenä on noin timmissä kunnossa! Kunnioitettavaa.

Sielun veljet heräsivät henkiin seuraavana vuonna ja esiintyivät, yllätys yllätys, Ilosaarirockissa. Ja yllätys yllätys, en ollut paikalla. Mutta onneksi bändi lähti kiertueelle ja saapui Kuopioon joulukuussa. 3.12.2011 koitti päivä, jolloin näin Sielun veljet vihdoin livenä. Paikka oli Kuopion Puikkari ja tupa täynnä kuten pitääkin. Menimme vaimon kanssa yläparvelle, koska lavan eteen oli mahdotonta päästä. Sali pimeni, keikka alkoi.

Se oli menoa. ”Peltirumpu”, ”Tiskirätti”, ”Aina nälkä” sai yleisön villiin tanssiin. Kun vuoroon tuli tuo käsittämätön ”Emil Zatopek”, kaikki aukesi minulle. Kappaleen rujo, jankkaava riffi sai meidät hyppimään paikoillaan. Valonheittimien leirinuotiomaisessa valossa  shamaanimme Alanko hoki mantraansa ja huomasin laulavani mukana maanisesti Emil, Emil Zatopek, Emil, Emil Zatopek, Emil… Se oli lähes uskonnollinen hetki. Seuraavaksi ”Säkenöivä voima” vaivutti meidät transsiin. Tilaan, johon nykyajan ihmisellä ei ole avainta mennä. Avaimena toimi suuri heimopäällikkö Ismo Alanko, joka vakuutti meille: Kaikki tahtoo elää, säkenöivästä voimasta, säkenöivästä voimasta, säkenöivästä voimasta. Kaikki tahtoo elää, säkenöivästä voimasta… 

Sielun veljet Puikkarissa 3.12.2011

Beniton päivä

Benito heräsi äkisti rysähdykseen ja näki oudon olennon seisovan makuuhuoneen kokolattiamatolla suuret, kankaiset siivet riekaleina. Hän olisi ehkä hämmästellyt asiaa enemmän, ellei olisi juuri herännyt unesta ja luullut kaikkea vain mauttomaksi unen jatkoksi. Kypäräpäinen ilmojen sankari otti lasit silmiltään ja kopisteli tuulipukuaan hiljaisena. Leuto maaseudun tuoksu kantautui tuulen mukana rikkinäisestä ikkunasta. 
 

- Anteeksi nyt kamalasti. Ei tässä pitänyt aivan näin käydä.

- Ei se mitään, Benito mutisi ja hieroi silmiään. Näin mieletöntä juttua hän ei ollut uneksinutkaan. Hän oli heti kiinnostunut, miten tarina jatkuisi.

- Mistä te siihen tupsahditte?

Riippuliitäjä otti sinisen kypärän päästään ja siristeli silmiään. Benito sytytti yöpöydän lampun. Sitten vieras kätteli virallisen tuntuisesti isäntää, joka kohottautui tyynyn varaan istumaan.

- Riippuliitimellä. Niin, sillä minä tulin. Olen ensimmäistä kertaa kokeilemassa tätä vehjettä, mutta en uskaltanut tehdä sitä päivällä, koska kaikki ihmiset olisivat olleet katsomassa. Niinpä minä lähdin tuossa neljä tuntia sitten tuolta vuoren harjanteelta ja onnistuin vasta nyt laskeutumaan. Valitettavasti satuin osumaan teidän ikkunaanne. Nimeni on Eduardo Rossi.

- Benito Mussolini, Benito esittäytyi. - Hyvä vain, ettette törmänneet seinään. Sen korjaus olisi tullut paljon kalliimmaksi.

- Benito Mussolini?

- Niin, minä kyllä tiedän, mitä te ajattelette. Minä en ole SE Benito Mussolini. Enkä ole edes mitään sukua hänelle. Minua on kyllä kiusattu aivan tarpeeksi nimeni vuoksi.

- Miksi ette vaihda sitä?

- Mikäs te olette minua neuvomaan nimeni vaihdossa?

- Anteeksi kamalasti. Asia ei tietenkään minulle kuulu, eikä se oikeastaan haittaa mitään.

Sitten lentäjä katsoi liidintään surkeana ja koetteli kankaan riekaleita ja kiiltäviä runkoputkia.

 – Tämä on kyllä nyt aivan hyödytön. Ja vasta kerran minä sillä ehdin lentämään.

Benito nousi ylös ja haki vaatekaapistaan yöpukunsa paidan sekä aamutakin. Lentäjä istuutui sängylle, niin että jouset narahtivat. Hän ryhtyi vääntelemään putkia oikeisiin asentoihin.

- Teillä on ollut tuo liidin vasta vähän aikaa, Benito totesi pukiessaan unen pöpperössä paitaa päälleen.

- Viikon verran. Pidän sitä autotallissa piilossa, ettei perhe huomaa.

- Minä kun olen tällainen tavallinen pankkivirkailija, jonka päivä kuluu pelkkään virastotyöhön, hän jatkoi.

- Pitäähän sitä ihmisen rentoutuakin.

Benito nyökytteli ymmärtäväisesti päätään.

- Mitähän se kello muuten on, Eduardo tuumi ja katsoi ulos sysimustaan yöhön. Benito kurkotteli herätyskellon yöpöydältä ja tutki sen fosforisia viisareita.

- Vartin yli kolme. Otatteko kahvia?

- No jos siitä ei ole kovasti vaivaa.

- Mitä vielä. Olen itsekin kupillisen tarpeessa.

- No siinä tapauksessa. Neljän tunnin lentäminen tekee kyllä aika janoiseksi.

- Sen voi uskoa.

 

Benito muisti Juliuksen olemassaolon vasta, kun Eduardo huusi tuskasta. Hän kiiruhti apuun ja näki dobermanninsa repivän vieraan tuulipuvunhousuja riekaleiksi.

- Julius! Hyi sinua! Vieraita ei saa purra, kuuletko!

Julius irrotti otteensa ja heilautti töpöhäntäänsä nolon näköisenä. Sitten se nuolaisi Eduardoa kädestä kuin hyvitykseksi. Eduardo katsoi sitä väristen.

- Teillä on hyvin tottelevainen koira.

- Julius on rotunsa valio, Benito sanoi ylpeänä ja kumartui silittämään dobermannia.

- Julius on hyvä poika. Niiin, Benito hyrisi, kun koira nuoli hänen kasvojaan. Samassa keittiöstä kuului pitkä vihellys. Eduardo hätkähti.

- Asuuko tässä talossa muitakin?

- Vain kahvipannu, Benito selitti ja meni keittiöön.

Aamun ensi säteet kultasivat puiden latvat. Linnut lauloivat kilpaa ja ilma alkoi lämmetä. Benito kaatoi kahvia kuppeihin ja ojensi vieraalle omansa.

- Sokeria?

- Pelkkää kermaan, kiitos.

Eduardo istahti puutuolille keittiöpöydän ääreen. Benito kaatoi kermaa kuppiin ja upotti omaansa viisi palaa sokeria.

- Sokeri on pahaksi hampaille.

- Pesen kyllä hampaani, Benito vastasi ja hörppi kuumaa juomaa.

Hetki pyhitettiin pelkälle kahvin juonnille, kunnes Benito rikkoi hiljaisuuden.

- Millaista se on?

- Niin mikä?

- Lentäminen.

Eduardo mietti sangen kauan ja raapi nenänvarttaan. - Se on, se on. Se on mahtavaa, jos suoraan sanon. Ei sitä voi oikein sanoin kuvailla.

- Neljä tuntiahan sinä lentelit?

- Jep. Kokonaista neljä tuntia, vaikka kyllä siinä loppupuolella tuppasi haaroja palelemaan.

- Niin varmaan. Kylmä yö. Benito viittasi ulos ja kuin vastaukseksi varpunen rääkäisi pihakeinussa. Aurinko kiiruhti lämmittämään vielä yön jälkeen kylmää maata.

Benito käänsi radion auki ja huoneeseen tuli kolmas henkilö, joka kuulutti aamuohjelmassa soitettavien kappaleiden nimiä. The Beatles esitti Yesterdayn, joka tuntui sopivan hyvin aamun tunnelmaan. Eduardo kiitti kahvista ja jäi kuuntelemaan käsi poskella. Seinäkello löi neljää.

- Ohoh, aika menee sukkelaan. On tämä vain ollut aika erikoinen aamu.

- On se, Benito myönsi. - En aluksi oikein tiennyt, näinkö unta vai tulitko sinä tosiaankin sen ikkunan läpi. En tuota tiedä varmasti oikein vieläkään.

- No, haavoista päätellen ainakin tulin, Eduardo tuumi ja pyyhki verisiä käsiään. Benito hätääntyi ja haki sideharsoa lääkekaapista.

- Älä suotta, Eduardo huusi perään mutta turhaan.

Kello lähenteli viittä, kun he tutkivat kangaslinnun jäännöksiä. Kangas oli täysin riekaleina ja runko solmussa.

- Olipa tuuria, että satuin juuri tuohon ikkunaan, Eduardo naurahti. - Ei muuten, mutta noista muista ikkunoista en olisi mahtunut sisään, hän kiirehti jatkamaan.

- Niinpä tietenkin.

- Runko ei olekaan niin pahoin vaurioitunut kuin luulin. Pitää hitsailla parit osaset ja ostaa uusi siipikangas, niin eiköhän se siitä. Hän keräsi liitimen jäännöksiä kainaloonsa ja oli lähdössä, kun muisti äkkiä jotain.

- Tosiaan tuo ikkuna! Minä korvaan sen. Lähetä vain lasku.

Benito mietti. - Ei tarvitse maksaa. Anna minun… Puhelimen pirinä keskeytti hänet. Benito vastasi puhelimeen ja kuuli naapurinsa huolestuneen äänen.

- Täällä Lanzarotti täältä naapurista. Anteeksi, että herättelen tähän aikaan.

- Ei tässä mitään. Minä olen ollut hereillä jo pitkän aikaa.

- Sitä minä arvelinkin. Ajattelin vain tarkistaa, että oletteko huomanneet yläkerrassanne särkyneen ikkunan.

- Olen. Eräs riippuliitäjä sattui vahingossa törmäämään minun makuuhuoneen ikkunaan.

- Herranen aika! Kuinka teille kävi?

- Ei minulla ole mitään hätää. Eikä sitä paitsi liitäjälläkään.

- Niin minkä te sanoitte sen ikkunan särkeneen?

- Riippuliitäjä. Sellainen mies, joka lentelee riippuliitimellä. Masiinalla, jossa on suuret siivet.

- Jaa semmoinen. Moottorillako?

- Ei vaan pelkällä tuulivoimalla.

- Herranen aika! Mahtaa olla kapistus.

- On se. Taisi vain mennä riekaleiksi siinä törmäyksessä.

- Voi, sehän on sääli. Toivottavasti lentäjä on kunnossa.

- On on. Niinhän minä jo äsken sanoin.

- Aivan niin. Niin taisittekin. Mitä hän muuten näin yöllä lentelee? Eikös se ole vaarallista?

- Hän on vasta-aloittelija. Ei halunnut ihmisten näkevän.

- Ja ensimmäisellä kerralla törmää taloon!

- Ikkunaan.

- Niin, ikkunaan pitikin sanomani.

- Niin teki.

- Voi herranen aika!

- Jos ette pistä pahaksenne, niin minä haluaisin lopettaa nyt. Teilläkin on varmasti tekemistä.

- Toki toki. Halusin todellakin vain tarkistaa, että kaikki on kunnossa.

- Kiitos teille.

- Kuulemiin.

Benito huokaisi ja kääntyi Eduardon puoleen. - Naapurini soitti.

- Jaa.

- Niin. Olinkin juuri sanomassa siitä korvauspuolesta… Ovikello keskeytti hänet. Benito avasi oven, jonka takana seisoi aivan outo mies. Tämä lihava muukalainen pyyhki hikeä otsaltaan kellertävällä nenäliinalla, vaikka ilma oli vielä yön jäljiltä viileä. Hän näytti toivottomalta ja alkoi selittämään kiihtyneellä äänellä.

- Pyydän kauheasti anteeksi, mutta oletteko sattumoisin nähneet…Eduardo!

Vieras vaikutti selvästikin tuntevan riippuliitäjän, koska nämä syleilivät toisiaan jälleennäkemisen riemusta. Sitten vieras muisti talon isännän ja kääntyi esittäytymään.

- Suokaa anteeksi. Minä olen Pietro Othello, tämän miehen ystävä. Olin kauhean levoton, kun en kuullut hänestä mitään moneen tuntiin. Hän on nimittäin riippuliitäjä ja lensi tänä yönä ensi kertaa…

- …koska ei halunnut ihmisten näkevän, Benito jatkoi. - Hän törmäsi makuuhuoneeni ikkunaan, mutta ei loukannut onneksi itseään. Riippuliidin on kylläkin riekaleina.

- Törmäsi ikkunaan?

- Niin, Eduardo pisti väliin. – Sukelsin herra Mussolinin…

- Mussolinin, Pietro ähkäisi kysyvästi.

- Herra Benito Mussolini, Eduardo esitteli ja Benito puristi lihavan miehen velttoa kättä. Tämä näytti vieläkin hämmästyneemmältä.

- Ei, minä en ole SE Benito Mussolini.

- En minä mitään kysynyt, lihava mies änkytti.

- Ette niin, mutta halusitte aivan ilmeisesti kysyä. Ei se mitään. Minä olen jo tottunut.

- Anteeksi tahdittomuuteni, Pietro selitti. - Tuota, ette ole koskaan harkinnut nimen vaihtamista?

- Tästä asiasta minä en halua keskustella, Benito vastasi jäätävästi ja Eduardo kiirehti rauhoittamaan tilannetta.

- Haluatko nähdä liitimeni? Siitä on jäljellä enää kasa putkia ja riekaleita, mutta eiköhän se ole kunnostuskelpoinen.

- Tosiaan, Pietro irrottautui ajatuksistaan. - Missä se on?

- Herra Mussolinin makuuhuoneessa.

- Mutta onko se nyt sopivaa, Pietro mumisi.

- Mennään pois, Benito huudahti hilpeästi. - Pitäähän ne jäännökset sieltä poiskin kantaa.

He tallustelivat peräkanaa ylös samassa, kun kello löi kuusi. Portaat narahtelivat rytmikkäästi ja sahanpuru tipahteli jokaisen askeleen alla. Vanha talo oli aika kova marisemaan, mutta Benito oli jo tottunut siihen. Makuuhuoneessa puhalsi tuuli, joka riepotteli verhoja ja kankaanpalasia. Lattia oli täynnä lasinsiruja.

- Varokaa jalkojanne, Benito varoitti.

- Ei tässä hätää. Minulla on kengät, Pietro huohotti raskaasti nousun uuvuttamana. Hänen nenäliinastaan olisi saanut puristamalla puoli litraa hikeä.

- On se ollut rysäys, Pietro ihmetteli.

- Oli se, Eduardo myönsi. - Oli niin pimeää, etten oikein aluksi tajunnut, mihin olin törmännyt.

- Minä kyllä sanoin sinulle, että yöllä lentäminen on älytöntä. Mutta sinä et uskonut. Sinä et koskaan usko! Mitä ihmisetkin sanovat. Pah!

- Rauhoitu, Eduardo supisi. Benito polki aamutossuillaan lasikasaa niin että rutina kävi.

- Otetaanpa nämä putket nyt porukalla.

He ryhtyivät tuumasta toimeen ja purkivat liitimen osiin. Pihalla odotti farmariauto, jonka vihreä väri oli haalistunut. Julius karkasi auki jätetystä etuovesta.

Vihdoin viimein kaikki oli hoidettu. Benito seisoi aamutakissaan pihalla ja kätteli miehiä hyvästiksi. Eduardo muistutti ikkunan korjaamisesta.

- Siitähän minun pitikin puhua, ennen kuin kaikki tämä keskeytti ajatukseni. Minun puolestani olemme sujut, kun annat minun kerran lentää tuolla riippuliitimellä.

- Lentää liitimellä? Eduardo ihmetteli.

- Niin.

- Eikö muuta? Kyllä minä olen valmis maksamaan vauriot ja liitimellä sinä voit lentää totta kai, jos vain haluat. Ei siinä tarvita mitään vaihtokauppoja.

- Ei, ei, ei. Kun annat minun lentää, niin ollaan sujut. Rahasta minä en välitä ja tuo ikkunan korjaus on pikku juttu. Turha siitä on laskuttaa.

- No jos kerran olet varma asiasta.

- Ehdottomasti.

He paiskasivat vielä kättä päälle ja sitten vieraat lähtivät. Benito jäi pihalle haistelemaan aamutuulta ja tervehti ohi ajavaa posteljoonia, joka heitti aamulehden hänen syliinsä.

Tuuli tuntui paljon voimakkaammalta vuoren laella, missä metsä ja rakennukset eivät olleet suojaamassa. Paljaan huipun hiekka pyrki tuppaamaan silmiin ja suuhun sokaisevana pilvenä. Eduardo ja Benito seisoivat tasanteella ja Benito puki tuulipukua ylleen. Suuri kangaskotka odotti takertuneena farmariauton kattotelineeseen. Sen uudet siivet olivat meren siniset ja niiden kärkiin oli maalattu kaksi vaanivaa silmää, mitkä antoivat vaikutelman suuresta petolinnusta.

- Pelottaako, Eduardo kysäisi.

- Vähän, Benito vastasi ja veti vahvistettuja saappaita jalkoihinsa. Saappaat olivat liian suuret ja lonksuivat jalassa. Benito riisui ne ja laittoi uudestaan jalkaan, tällä kertaa jalat villasukilla topattuna.

- Kaikkia pelottaa, Eduardo selitti. - Mutta kun pääset lentoon, niin pelko katoaa. Ihan tuosta vaan. Sinä tunnet vain lentäväsi ja se on jotain. Se on todella jotain, hän huokaisi ja nosti katseensa poutapilviin.

Sää tuntui suosivan heitä. Maaseutu levittäytyi horisonttiin asti henkeäsalpaavan värikkäänä. Pienet tulitikkutalot tupruttelivat päivällissavuja piipuistaan. Lelueläimet käyskentelivät niityillä ruohoa syömässä. Pienet risupuut seisoivat kuin kauniissa asetelmassa. Kaikessa tuntui japanilaisen kukka-asetelman henki. Niin epätodellisen ja keinotekoisen näköistä maisemaa Benito ei ollut koskaan nähnyt. Pellotkin olivat kuin suurrealistisesta maalauksesta, jossa erikokoiset ja –väriset neliöt saavat aikaan kuvan. Maalauksellista.

Eduardo neuvoi Benitoa, kun tämä tunki päänsä kypärään.

- Muistat vain naruohjaimet, etkä päästä tuulta liian alle. Silloin purje voi kiepsahtaa ylösalaisin ja joudut syöksykierteeseen. Ilmapyörteitä kannattaa myös varoa. Niitä ei näe mutta ne voi aistia. Lentäjän kuudennella aistilla.

Benito nyökkäsi ja näytti, että kaikki on valmista. Hän ei puhunut sanaakaan.

- Muistathan tuoda liitimeni takaisin, Eduardo nauroi. Benito ei vastannut, vaan lähti juoksuun, kiihdytti ja lähestyi jyrkänteen reunaa sora saappaissa ropisten. Tuuli kohisi purjeessa saaden liitimen kohoamaan ilman varaan. Benito juoksi ja huohotti, saapui reunalle, ponnisti. Äkkiä hänen allaan oli sata metriä pelkkää ilmaa.

 

Liidin nousi jyrkästi ylöspäin, oikaisi sitten suunnan ja lähti tuulen mukaan. Eduardo seurasi lentoa suojaten kädellä silmiään auringon säteiltä. Purje kohosi yhä korkeammalle ja muuttui pieneksi pisteeksi taivaankannella. Sitten se tuntui haihtuvan kuin unessa. Valkoistakin valkoisempi pilvi näytti ahmivan sen sisäänsä.

Aurinko oli jo laskeutunut, kun Eduardo viimein istuutui farmariautoonsa. Hän jäi nojaamaan avattuun sivuikkunaan ja katsoi vielä lennon suuntaan. Liidintä ei ollut näkynyt enää moneen tuntiin ja jotenkin hän aavisti, ettei tulisi näkemäänkään Benitoa eikä purjetta. Se oli outo tunne, joka sai hänet surulliseksi. Horisontti väreili kuumana. Lehmät taivalsivat navetoihin. Jossain haukkui koira. Eduardo käynnisti auton, vaihtoi vaihdetta ja kaasutti hiekkatietä alas kohti kotiaan.

Tour de Kuopio

 Jos haluat nähdä Kuopion kunnolla ja samalla kuntoilla, hyppää satulaan ja pyöräile ympäri kaupunkia. Me tehtiin niin pari kesää sitten. "Koe Kuopio pyöräille" -esitteessä oli reittivaihtoehtoja. Polkaistiin sitten se pisin, eli 40 km kaupungin ympäri.

Kreikankilpikonnan reinkarnaatio

Kun olin vielä pieni poika, alle kouluikäinen, meille tuli Vilma. Vilma oli ruskeanmusta, rauhallinen ja leppoisa kreikankilpikonna. Vilmasta ja minusta tuli heti hyvät ystävät.

Kesällä lähdimme käymään mummon kesämökillä Savossa. Vilma tuli tietenkin mukaan. Voi sitä riemua, kun kilppari päästettiin pihamaalle temmeltämään. Vilma rakasti apiloita ja mökkipihan apilanurmi oli sille kuin valtava buffetpöytä. Kilpikonnan taivas.

En enää muista tarkkaan, miten kaikki tapahtui. Jotenkin me kaikki unohdimme Vilman yksin syömään apilaa. Ehkä Vilman näennäinen tyytyväisyys ja hitaus tuuditti meidät siihen uskoon, ettei mitään voi tapahtua. Mutta kun viimein aloimme kaipaamaan kovakuorista ystävää, hän oli kadonnut.

Koko päivä etsimme Vilmaa mökin tontilta. Ensin haravoitiin piha, sitten marjapensaan aluset, mansikkamaat, metsän reunukset ja viimein myös metsää. Vilmaa ei löytynyt mistään. Koko kilpikonna oli hävinnyt kuin savuna ilmaan. Illan tullen etsinnöistä luovuttiin mutta vielä eli toivon kipinä, että Vilma löytyisi seuraavana päivänä. Olihan kesä ja yötkin lämpimiä. Mutta kilpikonnaa ei enää koskaan löytynyt. Vilma katosi lopullisesti.

Mennään ajassa neljäkymmentä vuotta eteenpäin jouluun 2012. Tuttavapariskuntamme oli lähdössä jouluksi Kyprokselle. Jouluaattoon oli viikko ja heidän matkalle lähtöön pari päivää. Kaikki oli kuulemma pakattu ja valmiina mutta sitten he kekkasivat ongelman, jota eivät olleet ottaneet huomioon: Minne laittaa Elli.

Vaimoni kysyi minulta, otetaanko Elli meille pariksi viikoksi hoitoon. Elli on kilpikonna. Koska meillä ei ollut menoa minnekään, totesin että mikäpäs siinä. Ei kai tuosta vaivaakaan olisi. Niinpä Elli saapui meille seuraavana iltana.

Kun näin Ellin, ensireaktioni oli: - Sehän on aivan kuin Vilma! Minun piti kertoa muille tarina lemmikkikilpikonnastani ja sen katoamisesta. Elli oli todellakin kuin kopio Vilmasta. Aivan kuin Vilman reinkarnaatio.

 

 Joulun aika meni mukavasti Elliä hoitaessa. Olimme huolissamme vuoroin siitä, ettei se liikkunut vuorokauteen, ettei se syönyt vuorokauteen tai ulostanut moneen vuorokauteen. Kaikki meni loppujen lopuksi hyvin ja Elli selvisi hengissä meidän kokemattomuudesta huolimatta. Luovuimme joulun jälkeen Ellistä haikein mielin.

Uskonko minä oikeasti, että Elli on Vilman reinkarnaatio? No en sentään. Kyllä Elli on Elli. Samaa lajia vain kuin Vilma ja siksi niin samanlainen. Minä ajattelin ennen, että ihmiset (ja miksei eläimetkin) syntyvät tähän maailmaan uudestaan. Ajatukseni lähti siitä kysymyksestä, että miksi minä olin olemassa juuri täällä, juuri tässä ajassa. Olisinhan voinut elää jo satoja vuosia sitten tai syntyä vasta tulevaisuudessa.

Olen pohtinut tätä asiaa aika ajoin ja huomannut erään seikan, missä teoriani ontuu. Miten ihmiskunta voi lukumääräisesti lisääntyä, jos me synnymme uudestaan? Miten on mahdollista, että tuhansia vuosia sitten eläneestä populaatiosta on kehkeytynyt yli seitsemän miljardia jälkeläistä? Mistä nuo uudet ihmiset tulevat, jos osa meistä on jälleensyntyneitä?

Luovuin tuosta ajatuksesta jo kauan sitten. Erosin kirkosta ja olen virallisesti pakana. Eikä minuun ole iskenyt salama tai heinäsirkat vieneet viljasatoani. Eiköhän se ole pohjimmiltaan niin, että kaikki maailman ihmiset uskovat siihen yhteen ja samaan asiaan. Me olemme vain keksineet sille erilaisia nimiä ja merkityksiä riippuen siitä, mikä on kulttuuriperimämme ja missä on juuremme.

Välillä sitä kuitenkin palaa noiden kysymysten ääreen ja miettii, että entäpäs jos sittenkin. Eli miksi olen täällä? Miksi tässä? Miksi nyt?