Sun täytyy mennä

Kasvamme vallan alla. Toiset saa missä vaan tänä keväänä. Retkut seitsemän päivää selvin päin, maalaiset. Suuriksi syntyneet kansankynttilät, rakkauden varkaat. Pelimies Welin, juppihippipunkkari, tyhjä pää, teinidepressio. James, muovinen paskaläjä, nuori ikäisekseen, ihmeellinen ihminen. Meistä jokainen voittajatyyppiä. Neidot odottaa yöelämää, Tiina tanssii taas. Onnela afrodisiaa. Hyvät ajat, huonot tavat. Hei!  

Paras poplaulajan vapaapäivä. Viikatemies diilaa, elämä on ihanaa. Olen niin pop, luotan itseeni. Jos tahdot niin, elän vain kerran hunningolla juovuksissa Lieksassa. Toinen nainen, olet seksikkäämpi, kuin mitä luulet. Ote muodin maailmasta. Sua rakastan tähtisilmä. Beibi, sä oot mun. Tyttöni itkupilli. Vastaa! Tallinnan aallot, katkera kuu, nuoli ja sydän, valot sammuu, hyvää yötä.

Missä sä oot Sisko, kelaan. En voi peace & love. Tahdon tuttua ja turvallista. Luen, viisastun salaa. Vaivaistalot, kurjuuden kartano, piikkilankaa, valuva taivas, kauppakeskuskuolema.

Pyhäinmiestenpäivä öisellä rannalla. Elämä väsyttää ennen kuolemaa. Vihaan väkivaltaa murhaaja. Kuka näkee matkalla pelkkiä ystäviä. Näkisitpä unikuvia, kun kaipaus iskee. Sun täytyy mennä, idänprinsessa. Matka on syvä. Tie ajatuksiin, sukellus, muisto, varjo, veri.  Meidät viedään pois. Soudat – huopaat sitä lähemmäs luotsivene. Musta joki, yöjärvi. Apostoli musta pilvi, sulje oveni aamen   

(tähän tekstiin on käytetty vain Neljän Ruusun biisien nimiä)

Pankinjohtajan viimeinen työpäivä

Pankinjohtajaa väsytti. Pankinjohtajaa otti päähän. Suoraan sanottuna pankinjohtajaa vi…itsitytti aivan helvetisti. Jo pari viikkoa asiat olivat menneet päin mäntyä, kesäloman viimeisestä viikosta alkaen. Vaimo oli pakannut laukkunsa ja jättänyt hänet yksin mökille selvittämään päätään. Kun hän palasi kaupunkiin, ei omakotitalossa ollut enää ketään odottamassa. Suurin osa huonekaluista ja tavaroista oli hävinnyt. Eteisen pöydällä ruutuvihkosta repäisty sivu, jossa luki paksulla tussilla: Haista V****.

Neiti Selin koputti ovelle ja astui sisään odottamatta lupaa. Pankinjohtaja vilkaisi häntä murjottaen ja nojasi kyynärpäillä työpöytään. Pöydällä oleva kelloradio näytti 9.58. Pankinjohtaja tiesi, mitä tuleman piti.

- Rouva Gerlander on odotushuoneessa.

- Antaa rouva Gerlanderin olla.

- Mutta pankinjohtaja! Teillä on hänen kanssaan sovittu tapaaminen klo 10.00. Oletteko unohtanut.

- En ole, mutta haluaisin kyllä.

Sitten pankinjohtaja antoi periksi ja käski neiti Seliniä ohjaamaan rouva Gerlanderin huoneeseen. Ja tuomaan heille kahvia. Ja jotain kahvileipää. Haet vaikka lähikaupasta, jos taukotilan jääkaapissa ei ole. Pankinjohtaja otti ryhdikkäämmän asennon, kun neiti Selin hävisi odotushuoneen puolelle, ja nousi seisomaan kun tämä saatteli rouva Gerlanderin sisälle.

- Rouva Gerlander, kuinka hauska nähdä. Kuinka voitte?

- Kohtalaisesti, rouva Gerlander vastasi hieman ärtyneenä. Kihdin takia huonosti nukuttu yö teki hänestä tavallistakin pisteliäämmän.

- Mukava kuulla. Istukaa alas, olkaa hyvä. Saako olla kahvia?

- Mustana.

- Leila. Keittäisitkö meille kupilliset tuoretta juhlamokkaa?

- Hetkinen vain, neiti Selin vastasi ja hävisi huoneesta.

He jäivät kahdestaan tilaan, johon oli laskeutunut vaivaannuttava hiljaisuus. Pankinjohtaja olisi voinut jatkaa hiljaisuutta pidempäänkin, mutta rouva Gerlander ei ollut hiljaista sorttia.

- Haluaisin käydä läpi sijoitussuunnitelmani ja niihin liittyvät edunsaajamääräykset.

- Tottahan toki. Sanat tulivat hunajaisina pankinjohtajan suusta. Olihan rouva Gerlanderin sijoitussalkussa kymmenen prosenttia koko pienen sivukonttorin pyörittämästä sijoituspääomasta. Mikään ei ole liian hyvää rouva Gerlanderille.

Pankinjohtaja näppäili päätettä kysymättä rouvan hetua. Hän muisti sen ulkoa. He aloittivat käymällä läpi korkosijoitukset, määräaikaistalletukset ja obligaatiot. Sitten siirryttiin sijoitusrahastoihin ja säästövakuutuksiin. Tätä jatkui toista tuntia ja pankinjohtaja tunsi ohimoilla kasvavaa jyskytystä. Kun joku olisi yrittänyt päästä hänen pään sisältä ulos, hitaasti ja kivuliaasti.

- Ja tämä osuuden edunsaajaksihan on merkitty sisarenpoikani Harry, eikö totta?

- Anteeksi kuinka, pankinjohtaja havahtui ajatuksistaan.

- Sisarenpoikani Harry? Ettekö te edes kuuntele hyvä mies? Miten te luulette hoitavanne minun rahojani, jos te ette edes kuuntele?

Pankinjohtaja ryhdistäytyi ja katsoi rouva Gerlanderia silmiin. Nuo silmät olivat jo vanhuudesta hailakat ja vetiset, mutta silti niiden takana oli terävä mieli, joka raksutti ehkä paremmin kuin pankinjohtajalla itsellään. Mitä tuo noita-akka olikaan sanonut? Kuka helvetin Harry?

- Vastatkaa. Onko tämän säästövakuutuksen edunsaajaksi nimetty sisarenpoikani Harry?

- Mitäpäs jos sillä ei ole hevonvitun väliä.

Rouva Gerlander veti syvää henkeä, eikä uskonut korviaan. – Mitä ihmettä te sanoitte?

- Sanoin, että entäpäs jos sillä ei ole hevonvitun väliä. Kun te olette heittänyt lusikan nurkkaan ja viimeiset mullat putoavat arkkunne päälle, kiinnostaako teitä oikeasti, minne rahanne menevät? Teistä tulee pelkkää matojen ruokaa ja se on yks hailee kuka teidän miljoonat perii. Te ette ole niitä vahtimassa, koska taivasta ei ole.

- Oletteko te hullu!

- En vaan realisti. Teette nyt näin. Nostatte joka hiton euron sijoitussalkustanne ja sijoitatte itseenne. Tilaatte matkan Dubaihin tai Thaimaahan, ostatte gigolon ja nautitte viimeisistä elinpäivistänne. Sijoitatte joka sentin itseenne, ettekä jätä sukulaisille mitään. Jätätte heidät lehdelle soittelemaan kuin heinäsirkkaparven. Hankkikoon itse omaisuutensa.

- Ostan mitä?

- Gigolon. Rattopojan. Mieshuoran. Älkää nyt hyvä rouva väittäkö, että te ette tuossa iässä tiedä, mikä gigolo on. Ostatte parasta mitä rahalla saa. Istutte aurinkopatiolla nuoren adoniksen kainalossa ja teette kanssasisaret kateellisiksi. Sanotte kaverille, että raha sulle, kyyti mulle. Kaikki voittavat ja kaikilla on kivaa.

Tässä vaiheessa rouva Gerlander nousi ylös, kääntyi 180 astetta ja käveli ulos toimistosta lasiovi helisten. Pankinjohtaja katsoi asiakkaan perään tyytyväisenä ja oikaisi selkänsä työtuolin selkänojalle. Jalat vielä pöydälle, kädet niskan taakse ja silmät kiinni. Päivän hyvä työ oli tehty. Kun neiti Selin tuli takaisin kahvipannun ja pullan kanssa, johtaja oli vaipunut uneen. Unessa hän oli jälleen seitsemänvuotias, istui mummolan laiturilla mato-ongella eikä huolinut huomisesta.

Olipa kerran kulttuuri- ja urheiluministeri (Ehkä otin, ehkä en)

Olipa kerran pieni pohjolan maa, jossa asui kummallinen kansa. Tai ei kansassa mitään kummallista ollut, mitä nyt puukottivat tuttuja ja sukulaisia ja tekivät itsemurhia enemmän kuin muut kansat. Mutta heidän idolinsa ja johtajansa olivat sangen merkillistä sakkia.

Esimerkiksi suuri urheilusankari, joka kahmi kahmalokaupalla mitaleja niin MM kuin olympiakisoistakin, päätti ruveta ryyppäämään ja rälläämään ja vieläpä esittelemään itseään strippiluolissa. Kansalle tulikin tavaksi käydä bongaamassa mäkikotkan munat, silloin kuin tämä sattui lavalle selviämään.

Suuren, valtion omistaman laitoksen johtaja päätti hankkia itselleen sellaiset asunto- ja autoedut, että köyhempiä hirvitti. Kun häneltä kysyttiin syytä moiseen, johtaja ihmetteli että mitä kummallista tuossa nyt oli. Pitäähän ihmisen saada asua leveästi ja ajaa sadan tonnin ajopelillä, jos valtio kerran maksaa. Eikä se raha keneltäkään pois ole, tai ehkä nyt muutamalta eläkkeensaajalta mutta so what, girls gotta do what girls gotta do.

Kun johtaja oli saatu kammettua vallasta, oli valtakunnassa taas rauhallista. Kunnes selvisi, että korkea poliisiviranomainen oli pössytellyt pilveä moottoripyöräjengiläisten kanssa. Niinpä poliisi päätti pidättää poliisin ja poliisi laitettiin tutkintavankeuteen odottamaan oikeudenkäyntiä. Jotta tasapaino säilyisi, maan kuningas armahti pari jengiläistä ja päästi heidät vapaalle jalalle.

Sillä välin rälläävä urheilusankari meni viidennentoista kerran kihloihin ja suunnitteli kuudensia häitä. Hän kävi työkseen laulamassa keikoilla, jotka olivat tupaten täynnä kansaa. Sankari ei osannut laulaa eikä tanssia, mutta siitä kansa ei välittänyt. Ehkä otin, ehkä en soi joka ilta ja kansalla oli hauskaa. Pääasia, että meno oli kovaa ja sankari palasi aina ilmalennoltaan tasajalkaa alas.

Koska kansa oli viisasta ja rauhallista sakkia, he päättivät, että valtaan pitää nostaa kansanedustajia, jotka edustaisivat juuri heitä. Niinpä vaaleissa eduskuntaan äänestettiin kaveri, joka muutamaa vuotta aikaisemmin kävi paikallisessa kirkossa varastamassa ehtoollishopeat. Tämä rehti ja reilu mies lupasi käsi sydämellä, että hän ei viinaksiin enää koske, ja veti sitten kesälomalla sellaisen rännin, että iltapäivälehtien lööpit loistivat. Ehkä otin, ehkä en, kansanedustaja totesi urheilusankaria lainaten ja palasi haastattelun jälkeen terassin varjon alle ottamaan bissen.

Urheilusankari sai kuulla, että kaukaisessa idän maassa urheillaan seuraavat olympialaiset, ja päätti lähteä kisoihin koehyppääjäksi. Paikallinen tsaari ei tästä ideasta pitänyt, vaan hyllytti sankarin viisumihakemuksen. Kuinka pienen maan urheilujoukkue nyt pärjäisi? Ei hätää. Kulttuuri- ja urheiluministeri saapui kannustamaan uusia urheilusankareita ja niinpä maa voitti pronssia lajissa, jossa edes isäntämaa ei päässyt mitalipeleihin. Joukkueen juhliin saapui myös kulttuuri- ja urheiluministeri, joka tanssi illallispöydällä kravatti otsalla ja lauloi kansallissankarin sanoin Ehkä otin, ehkä en, onko väliä sen.

Seuraavana aamuna kulttuuri- ja urheiluministeri ei muistanut juhlista mitään ja totesi puhelimessa virkatoverilleen idänmaalta, että nyt ei pysty tapaamaan. On liian hapokasta. Tämän kuultuaan pohjoisen maan entinen ulkoministeri totesi, että tuo on todella huolestuttavaa. Hän päätti ottaa asian seuraavalla kerralla esille eduskunnassa. Samalla entisen ulkoministerin taskussa piippasi, kun joku wannabe tyrkky tekstaili aikuismaisia ehdotuksia seuraavaksi viikonlopuksi. Entinen ulkoministeri vilkaisi viestiä, virnisti tyytyväisenä ja soitti vaimolleen, että ei ehdi kotiin vielä tällä viikolla.

Eurooppa- ja ulkomaankauppaministeri oli myös kummissaan kulttuuri- ja urheiluministerin toiminnasta. Hän laittoi Twitteriin viestin, jossa paheksui ja kummeksui ja kauhisteli. Seuraavaan viestiin hän laittoi kuvan itsestään ja nuoresta julkkisnaisesta. Kuvassa Eurooppa- ja ulkomaankauppaministeri tuijottaa häpeämättä naisen runsasta kaula-aukkoa. Sen pituinen se.

Oho, nytpäs lähti mopo käsistä ja runosuoni alkoi kukkimaan!

Onneksi kaikki ymmärtävät, että tämä on vain fiktiota, eikä kyseisillä mielikuvitushahmoilla ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa.

Unohtumattomia hajuelämyksiä

Meinasin saada töissä sydänkohtauksen. Kesken päivän vaimo laittoi seuraavan viestin: ”Tessu (koiramme) ei tullut vastaan ovelle, kun menin kotiin. Löysin sen makaamasta meidän sängyltä. No, mehän tiedettiin, että joku kerta tässä tulee näin käymään”.

Tessu on kuollut! Hetken olin aivan sekaisin ja istuin vain järkyttyneenä työpisteelläni. Sitten huomasin lauseen perässä olevan hymiön. ”…että joku kerta tässä tulee näin käymään” (hymiö). Hetkinen, mitäs hauskaa tuossa muka oli? Sitten tajusin: Tessu oli mennyt meidän sängylle nukkumaan! Sitä se ei ollut koskaan ennen tehnyt ilman lupaa. Tessu on jo kahdeksan vuotta, joten  hän on näköjään ikääntyessään päättänyt ottaa hieman erivapauksia. Ja mehän puhuttiin vasta, että joku päivä koira löytyy köllöttelemästä meidän sängyltä. Syvä helpotuksen huokaus.

Sitten kummasti aloin miettimään koiran hajuaistia. Miten meidän Tessukin kulkee kuono maassa ja haistelee jokaista kusiläikkää ja kakkakokkaretta, joita matkalla vastaan tulee. Entäpäs, jos meillä ihmisilläkin paras aisti olisi juuri hajuaisti. Miten me käyttäytyisimme?

Aamulla työpaikalle mennessä voisi aina nuuhkaista duunipaikan porttikongia, että minkälaiset virtsat se työjohtaja on tänään päästänyt. Jos haju olisi väkevän hapokas ja pistävä, tiedossa olisi rumbaa ja melko varmasti ylitöitä. Silloin tietäisi varoa nahkaansa. Jos tuoksu olisi taas pyöreän tamminen, hieman lakritsainen, olisi otollinen päivä käydä juttelemassa seuraavan kesän lomista ja mahdollisesta palkankorotuksesta.

 Nuorelle parille hajujäljet olisivat oiva tapa viestittää, missä vaiheessa perhesuunnittelu etenee. Kun nuori aviomies töistä tullessaan tuntisi kotipihalla vaimon hedelmäisen hapokkaan aamupissan tuoksun hän arvaisi, että nyt on se aika kuusta jolloin esikoisen tekeminen saattaisi natsata. Taas toisaalta, jos Hartmanin Jalmari nuuhkaisee lähibaarin nurkasta vastaavan hajun hän osaa varoa sitä nurkkapöydän iloista Birgittaa, ettei vaan joudu maksamaan elatusmaksuja seuraavat kahdeksantoista vuotta.

Entä miltä voitto tuoksuisi? Olisiko jättipotilla jokin erityinen, himoittava aromi? Voisiko esimerkiksi kioskin arpakansioista kevyesti haistamalla löytää sen päävoittoarvan? Ehkä arpa tuoksuisi juuri sen miljoonasosan verran enemmän painomusteelle, koska raaputuspinnan alle on painettu ne kolme kappaletta 10.000 euron lukua. Entäpä nämä livevedot. Kalpan pelissä voisi ensimmäisessä erässä ottaa vainua vaihtoaition takana ja havaita pelaajien ummehtuneen ja elttaantuneen väsymyksen ja pelon hajun. Ja sitten vain kännykällä laittamaan livevetoon satanen kiinni vastustajajoukkueelle. Toisaalta vahva adrenaliinin ja endorfiinin täyttämä vaihtoaitio viestittäisi voitontahtoisesta joukkueesta, joka on valmis tekemään kaikkensa voiton eteen.

Naapurisopu on aina aika ajoin koetuksella, eikä tilannetta varmaan helpottaisi yhtään, jos se pensasaidan takana asuva kalju k-pää käy merkkaamassa rajoja meidän tontille. Siinäpä sitten isännät rähisevät tontin rajalla ja kuseksivat toistensa kintuille. Riitaa ratkomaan saapuisi maanmittauslaitoksen isonenäinen byrokraatti, joka koettaisi vainuta kuka on lirauttanut merkkinsä ensin ja minne.

Ehkä se alkuperäinen, alkukantainen tapa hyödyntää hajuaistia tapahtuisi kuitenkin metsässä. Sienestäjä ja marjastaja nuuhkisi parhaat apajat kilometrien päästä ja metsästäjä ei tarvitsisi koiraa, koska aamuiset jäniksenjäljet tuoksuisivat niin voimakkaana nenään. Pelottavaa varmaan, jos törmäisi hirven mahtipontiseen, havuaromiseen tuoksuun tai suden mystiseen, kitkeränkatajaiseen aromiin. Puhumattakaan karhusta, jonka voimaa ja väkivaltaa täynnä oleva virtsajälki karkottaisi marjastajan takaisin kotiin.

10.000

Tänään meni rikki 10.000 kävijän raja. Mitä voin sanoa? Kiitos. Kiitos sukulaisille, että olette jaksaneet käydä lukemassa mun blogia. On täällä tainnut käydä joku muukin. Tapausta juhlistan uudistamalla blogini ulkoasua mutta älkää peljästykö: Tämä on edelleen sitä samaa paskaa eri paketissa.

Kun aloitin blogin syksyllä ajattelin, että tässäpä näppärä tapa herättää henkiin vanha kirjoitusharrastus. Olen harrastanut kirjoittamista niin kauan, kuin olen osannut kirjoittaa. Päiväkirjaa pidin jo ala-asteella. Ensimmäisen "romaanin" kirjoitin 12-vuotiaana. Näin John Wayne -elokuvan Hatari, joka kertoi amerikkalaisesta retkikunnasta, joka metsästi Afrikassa villieläimiä eri maiden eläintarhoille. Elokuva teki minuun suuren vaikutuksen. Esikoisromaanini nimi oli Safari, ja se kertoi amerikkalaisesta retkikunnasta, joka metsästi Afrikassa villieläimiä eri maiden eläintarhoille...

80-luvun lopulla päätin kokeilla tosissani haaveilemaani kirjailijan uraa ja kirjoitin dekkarin nimeltä Manhattanin varjossa. Lähetin käsikirjoituksen parille kustantamolle, joista se palasi parin kuukauden päästä bumerangina takaisin. Niinpä päätin tyytyä olemaan pöytälaatikkokirjailija ja hautasin isommat haaveet sikseen.

Kun internet ja sähköposti tulivat, sain uuden piristysruiskeen kirjoittamiselle. Kirjoittelin silloisella työpaikalla pakinoita ja tarinoita, joita julkaisin työkavereille sähköpostilla. Näistä kirjoituksista kaksi on julkaistu myös tässä blogissa: Omo-info ja Hyvä työnantaja!. Kirjoittaminen kuitenkin hiipui jälleen kerran ja keskeneräiset tekeleet jäivät pöytälaatikkoon odottamaan aikaa parempaa.

Ja sitten keksin bloggaamisen! Olin kyllä kuullut blogeista mutta en tiennyt aiheesta mitään. En nimittäin ole mikään teknologian edelläkävijä, vaan paremminkin jäljessä hiihtäjä. Mutta ei se mitään, parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Uutta tekstiä tuntuu syntyvän mukavasti ja kirjoittaminen on taas nautinto. Novellit, joita olen julkaissut tähän asti, ovat kaikki 80-luvun peruja. Nyt takaraivossa on alkanut taas raksuttamaan uusia juonikuvioita joten tiedä häntä, vaikka saisin jotain uuttakin aikaiseksi. Aika näyttää.

Eli vielä kerran uusintana: Kiitos kaikille, jotka olette käyneet blogissani kerran jos toisenkin. Lupaan edelleen kirjoittaa mitä sylki kynään tuo. Enkä voi luvata, että jutut tästä paranee. Hymiötä en näissä blogiteksteissä käytä, koska ne kuuluvat mielestäni tekstareihin ja sähköposteihin. Ja jättäähän se enemmän lukijalle mahdollisuutta tulkintoihin, kun kaikkea ei ole vinkattu hymiöillä valmiiksi.

Tämän tekstin perään saa kommentoida  (hymiö)

Tsot Tsot Sotshi

Pakkohan tämä on purkaa kun ottaa päähän. Työasiat haittaavat olympialaisten seuraamista. Alkuviikosta tuli mahtikäsky, että työkoneilla ja kännyköillä ei saa katsoa lähetyksiä, koska katselu kuormittaa verkkoa ja työohjelmista loppuu puhti. Ymmärrettävää mutta ärsyttävää.

Tänään sitten ropisi hopeaa, kultaa ja miesten kiekkojoukkue kaatoi Venäjän. Ja mitä minä näin? Miesten parisprintin viimeiset 500 metriä ja noin viisitoista minuuttia  Suomi-Venäjän eka erästä. Olympialaisissa tehtiin historiaa ja työnantaja pakotti meidät tekemään töitä! Pientä korvausta vastaan, tosin.

Minulla on suunnitelma. Ensi yöksi menen parvekkeelle nukkumaan pelkissä boksereissa. Ja jos tämä ei auta, aamulla työmatkalla kävelen jokaisessa risteyksessä päin punaisia silmät kiinni. Jos selviydyn siitäkin, olen töissä syömättä ja juomatta koko päivän. Ja illalla kotiin palatessa piipahdan vielä Kuopiolahden kiekkokaukalossa ja lupaudun vapaaehtoiseksi maalivahdiksi. Torjun sitten kiekkoja paljain päin ja paljain käsin.

Mikäli perjantaina olen vielä työkykyinen, otan pyörävarastosta polkupyörän ja laskettelen työmatkan samalla periaatteella kuin edellisenä aamuna: päin punaisia ja silmät kiinni. Töissä kierin pari kerrosta portaita alas kerien. Jo on jumalauta kumma, jos en pääse katsomaan semifinaalia Suomi-Ruotsi joko Kysiin tai kotisohvalle!!

Jos, huom. jos, nämäkään keinot eivät johda toivottuun lopputulokseen, on lopullisen ratkaisun aika. Työhuoneeni on neljännessä kerroksessa. Teen perjantaina, ennen matsia, ikkunaverhoista pitkän köyden ja pujotan sen ulos kahvihuoneen ikkunasta. Laskeudun köyttä pitkin alas etupihalle ja pinkaisen karkuun. Juoksen kuin hullu kunnes pääsen kotiin, lukitsen oven perässäni, suljen ikkunaverhot ja irrotan akun pois kännykästä. Loppupäivä meneekin sitten matsia katsoessa ja jännätessä. Välillä saatan tilata pizzaa välipalaksi. Miksikö pizzaa? Koska kebablautanen ei mahdu postiluukusta sisään.

Torso

- Masa! Avaa heti!

Ovi tukahdutti vastauksen, jos sellaista edes tulikaan. Anna ei ollut varma. Boheemi leijonanpääkolkutin takoi päätään oveen rytmikkäästi. Ääni voimistui sisällä ateljeessa moninkertaiseksi.

- Mitä sanoit? Nyt Anna oli todellakin kuulevinaan Matin vastauksen sisältä. Ja aivan oikein, ääni kantautui kuin ontosta peltitynnyristä.

- Odota hetki! Pieni hetki!

Pieni hetki tarkoitti paria minuuttia. Anna puri huultaan hermostuneena ja kiroili äänettömästi. Taiteilijan puuskia, hah! Mitä helvettiä siellä sisällä puuhattiin, mitä hän ei saanut nähdä?

Viimein odotus palkittiin ja suuri tammiovi avautui. Masa näytti hassulta kalkinpölyisine kasvoineen. Kaikkialla leijaili kipsitomua ja jotain, minkä Anna tunnisti pohjaan palaneeksi kahviksi.

- Onks sulla kahvinkeitin päällä?

- Ai perr….

Matti loikki portaat alas saliin kolme askelmaa kerrallaan. Joku kerta hän katkaisee koipensa, Anna ajatteli hieman huolissaan mutta enemmänkin huvittuneena. Kuva Masasta rullatuolissa taltta ja vasara kourassa oli naurettava.

Matti palasi saliin lasipannu kourassaan. Sen pohjalla oli kuivunutta, ruskeaa mönjää, joka joskus oli ollut kahvia. Nyt sotkua ei saisi irti taltallakaan.

- Ehkä sinä voit käyttää sen jossain teoksessasi, Anna tirskui. - Vaikkapa kahvia keittävä merimies.

- Kahvia keittävä merimies, Matti mutisi ja tumppasi pannun roskikseen. Siellä oli jo ennestään jotain kovaa, koska lasi halkesi helähtäen. Matti ei vaivautunut tarkastamaan jälkiään.

- Milloin ajot siivota täällä?

Mies katsoi häntä pää vinossa kuin kulkutautia. Anna ei voinut olla ihailematta hänen vartaloaan, joka pursuili lihaksikkaana hihattoman paidan alta. Tosi namu!

- Siivota? Ei tämä mikään sairaala ole!

Vai sillä tuulella, tyttö hymähti. Ei huumoria. Huumorintaju oli jätetty penkin selkänojalle pikkutakin alle laskoksiin.

 Ateljeen lattia oli kuin suola-aavikko. Keskellä avaraa salia, jonka kupolikatto kohosi neljän metrin korkeuteen, seisoi päätön, kädetön ja jalaton mies. Alaston mies. Anna muisti vitsin ja sanoi sen ääneen: - Masa, mistä sinä tiesit, että tuon kiven sisällä on ihminen?

Matin ilme mureni hymyyn ja silmiin syttyi tuli, joka kiilteli kattoikkunan valossa. Ateljee oli kuin taivaan lahja. Hän ei vieläkään tajunnut, miten sellainen rakennus oli kuin puolihuolimattomasti unohdettu Helsingin sataman läheisyyteen. Matti löysi huoneiston lehti-ilmoituksen perusteella ja osti sen välittömästi. Kauppa saattoi olla kiinteistöalan historian nopein. Paperit allekirjoitettiin viidessä minuutissa.

Anna kiersi kivimiestä, eikä pystynyt pidättelemään kysymystä. - Miksi se on päätön? Miksi sillä ei ole käsiä eikä jalkoja?

Matin ilme muuttui jälleen ja nyt tilalle tuli kärsivällinen peruskoulunopettaja. Hän tunsi itsensä henkisesti parikymmentä vuotta tyttöä vanhemmaksi, vaikka todellisuudessa heidän ikäeronsa oli vain puolitoista vuotta. Anna ei yksinkertaisesti tiennyt mitään taiteesta, mikä taas oli Matin suurin intohimo ja puheenaihe.

- Se on torso. Antiikin Kreikassa tehtiin samanlaisia patsaita. Niiden kuuluu olla päättömiä, kädettömiä ja jalattomia.

- Sääli, Anna virnuili ja kuljetti kättään vielä viimeistelemättömän kivipeniksen vaiheilla. - Olisi kiva nähdä malli. Kai sinulla on elävä malli?

- On, Matti töksäytti. Hän oli jälleen kadottanut huumorintajunsa.

- Ja minä kun luulin, että sinä pelehdit naisalastonmallin kanssa sohvalla. Tämän takia minä en päässyt heti sisälle!

- Vai että naisalastonmallin!

Matti tuli voimalla. Ennen kuin Anna tajusi, häntä kannettiin jo salin reunassa nököttävää sohvaa kohti. Se näytti oudon koruttomalta muuten autiossa salissa. Muut huonekalut olivat pöytä, puutuoli ja keittiösyvennyksessä seisova työtaso.

Rakastelu pölyisellä sohvalla ei tuntunut enää niin riettaalta ja kiihottavalta kuin ensimmäisillä kerroilla. Nyt tyttö ehti jopa harmitella joka paikkaan tunkeutuvaa kalkkipölyä. Sali kaikui huohotuksista ja loi tunnelman äärettömästä avaruudesta. Aivan kuin olisi rakastellut tyhjiössä. Ikkunat tuijottivat heitä paljaina, mutta ne olivat niin korkealla katu tasosta, etteivät ohikulkijat voineet millään nähdä sisälle. Silti se häiritsi.

Sitten kaikki oli ohi. Hikeä, likaa, väsymystä. Annaa ällötti. Olo oli jotenkin hävettävä. Mutta vasta äskenhän kaikki oli tuntunut hyvältä. Mistä nyt kiikasti?

- Milloin sinä saat patsaan valmiiksi?

Masa ei kääntynyt häneen päin pukiessaan farkkuja jalkaan. Vasemmassa housunkannikassa oli ammottava reikä. Miehen selkä eli kuin valtameren mainingit. Upea selkä, Anna huokaisi ja unohti hetkeksi huonon olonsa. Hän lojui raukeana sohvalla, eikä välittänyt vielä pukea päälleen.

- Pian.

- Ja sitten tulee näyttely?

- Jep.

- Missä?

- Ateneumissa.

Nyt Anna kimposi istualleen kuin barbie nukke. Silmissä musteni hetkeksi verenpaineen vaihtuessa kuin vuoksi ja luode. - Ateneumissa! Ihan totta?

- Tottapa totta, Masa sanoi ja kääntyi hänen puoleensa naama leveässä virneessä. Aivan kuin pikkupoika, joka oli saanut luistimet joululahjaksi. Tyttö hyppäsi hänen kaulaansa ja rutisti niin että henki salpaantui.

- Hei, hei! Hellitä toki.

- Ihanaa! Sinä teit sen!

 Viikko myöhemmin kivimiehen kalu oli valmis. Anna ei voinut vastustaa halua vertailla sitä Matin omaan. Hyi sinua! Vaan oli se, oli se…

- Mitä sinä kikatat? Masa vaikutti loukkaantuneelta.

Tyttö tiesi, että taiteilija oli herkimmillään juuri luomisvaiheen aikana. Pieninkin kritiikki pystyi suistamaan iloisen Masan murjottajaksi. Anna kiirehti korjaamaan ilmettään. - Se on upea. Kuka sulla on mallina?

- Yksi kehonrakentaja.

- Enkä minä vieläkään saa nähdä häntä?

- Et.

Painonnostovälineiden melu kuului alas pukuhuoneeseen asti. Ovesta ilmestyi lihaksikkaita karjuja, kuin antiikin atleetikkoja parin tuhannen vuoden takaa. Välillä laitteiden ääni hiljeni ja salissa käytiin keskustelua sinne saapuneiden miesten kesken. Sali haisi hielle ja deodorantille. Puntteja oli tarpeeksi paljon upottamaan pienen jahdin järvenpohjaan. Ilmapiiri vaikutti lähes yhtä kireältä kuin kavereiden treenatut lihakset.

- Mitä se kysyi?

- Jotain Karista, viimeksi saapunut vastasi ja asettui jalkakyykkylaitteeseen.

- Missä pirussa se mies on?

- En mä tiedä. Viimeksi se kävi treeneissä pari viikkoa sitten. Sen jälkeen ei heppua ole näkynyt.

- Niin minäkin sanoin. Jospa se on iskenyt naisen ja viettää kiihkeää viikkoa typykän luona.

- Karilta se kyllä onnistuu, tulija hymyili koko valtavan leukansa leveydeltä. Jopa hänen kasvonsa näyttivät lihaksikkaan kuivakkailta ja treenatuilta. Kaulan säiemäiset lihakset olivat kireällä kuin viritetty ansa.

Komisario kokosi paperinsa pukuhuoneen spartalaiselta pöydältä ja vilkaisi pyyhe hartioilla seisovaa vanhaa valmentajaa. Ukko oli yhä teräskunnossa viisikymppiseksi, hän huomautti itselleen. Vain kaljuuntuva päälaki kieli vanhuuden vääjäämättömästä lähestymisestä. Mikä oli saanut tämän vanhan luun ottamaan yhteyttä poliisiin? Luoja nähköön, moniko kaksikymppinen kaveri pyöri maailmalla omia aikojaan ilmoittelematta kenellekään? Aikuista miestä haikailtiin kuin pikkulasta. Valmentaja avasi suunsa, kuin olisi lukenut etsivän ajatukset.

- Tämä saattaa tuntua hätiköidyltä, mutta te ette tunne Karia kuten minä. Me ollaan treenattu yhteisen ohjelman puitteissa jo kolme vuotta. Kari on uskollinen harjoittelija, joka ei jätä treenikertoja väliin kysymättä lupaa tai kertomatta syytä minulle. Itse asiassa Kari ei ole ollut poissa treeneistä kuin yhden ainoa kerran. Yhden ainoan! Ja sekin sattui silloin, kun hänen vanhempansa menehtyivät autokolarissa vuosi takaperin. Sen jälkeen hän on harjoitellut kahta kovemmin, kuin elämässä ei mitään muuta olisikaan kuin kehonrakennus.

- Onko hänen elämässään muuta? Komisarion silmissä väijyi kuva aivottomasta lihaskimpusta, joka nosteli painoja ammatikseen koko elämänsä ajan.

- Kari ei ole mikään ääliö, jos sitä tarkoitatte. Itse asiassa hän lukee parasta aikaa insinööriksi.

Komisario Ollilan ilme kirkastui hetkeksi. Tässä oli hänen odottamansa oljenkorsi.

- Jospa kaverilla on vain kiireinen tenttikausi, eikä hän jouda käymään salilla.

- Ei, valmentaja vastasi välittömästi ja pyöritti väsyneesti päätään. T-paitaan painettu porsaanpää liikkui ja mutristeli. - Soitin yliopistoon. Sielläkään häntä ei ole nähty pariin viikkoon. Karin kämppäkaveri Risto Lassinaho kertoi, että poika on viime aikoina ollut jonkun taitelijan mallina.

- Taitelijan mallina? No, aloitetaan siitä. Kuka tämä taiteilija on?

- En tiedä. Risto ei tiennyt hänen nimeä.

Anna avasi kaikki ikkunat selälleen ja tuuletti salia. Ateljeen tunkkainen ilma haisi todella pahalle. Aivan kuin se olisi lähtöisin jonkun krapulaisesta suusta.

- Oletko varma, ettei täällä ole mitään pilaantuvaa?

Matti katsoi häneen kasvot ilmeettömänä. Anna näki niissä taas merkkejä jostain, mistä hän ei ollut päässyt perille viime aikoina. Parin päivän sisällä taiteilija oli riutunut ilmeisestikin syömättä ja nukkumatta. Tämä houriminen meni kyllä jo vähän liian pitkälle.

- Mikä sinua vaivaa?

- Ei mikään, Matti vastasi nopeasti. Hieman liiankin nopeasti. Jokin asia painoi miehen mieltä, eikä nähtävästi antanut rauhaa. Kuin suuri kupolihalli olisi puristanut kalkinpölyisellä kädellään Masaa joka puolelta.

- Kulta. Sinä voit kertoa minulle.

Hän oli kahden vaiheilla. Kirvelevät silmät polttivat hänen päässään kuin kaksi kuivaa luumua. Iho oli pinttynyt kalkinpölystä likaisen valkoiseksi. Vasara ja taltta odottivat taiteilijaa pöydällä syyttävän näköisinä. No, missä viivyt? Miksei jo jatketa hommia?

- Kuule, hän sai viimein sanottua. Kurkkukin tuntui kuivalta ja pölyiseltä. Yskä vinkui sairaalloisesti.

- Olisi parasta, että antaisit minun työskennellä rauhassa. En minä millään pahalla, mutta kun tämä… tämä inspiraatio iskee, niin millekään muulle ei jää aikaa. Ei edes sinulle. Ethän suutu?

- En, Anna valehteli. Hän tunsi itsensä loukatuksi. Mikä hitto tuossa kylmässä kivessä viehätti Masaa enemmän, kuin hänen pehmeässä ja lämpöisessä ihossa? Hän tunsi lievää mustasukkaisuutta elotonta veistosta kohtaan. Jos ottaisin tuon taltan ja vasaran ja kuohitsisin koko otuksen. Torson, tai mikä se nyt olikaan.

- Tule käymään huomenna. Puolenpäivän aikaan. Kyllä tämä valmistuu. Matin puhe oli katkonaista, aivan kuin hän ei olisi ajatellut mitä sanoi. Puhe oli tarkoitettu vain tytölle, miehen omat ajatukset painivat aivan eri kerroksissa. Anna antoi suukon, sai huulensa valkoiseksi ja käveli nopeasti, lähes vihaisesti ovesta ulos. Matti ei katsonut hänen peräänsä. Hän ei edes kuullut oven pamahdusta. Anna sitä vastoin kuuli, kuinka vasara alkoi kilkkaamaan ateljeessa. Vihan ja pettymyksen puna kohosi hänen poskilleen.

Ollila oli varma, että osoite oli oikea. Tammiovessa ei ollut nimikylttiä, mutta rakennus oli ainoa, joka sopi Ateneumin intendentin kuvauksiin. Kolkutuksiin ei tullut vastausta. Ei, vaikka hän oli alussa kuulevinaankin ääniä sisältä. Mutta siellä ei ollut ketään. Ollila kohensi virkapukuaan ja astui takaperin muutaman metrin päähän rakennuksesta. Ikkunat sijaitsivat niin korkealla, ettei niihin ollut mitään mahdollisuutta kiivetä. Rakennus ei näyttänyt pahaenteiseltä, mutta Ollila oli tottunut luottamaan vaistoihinsa. Ja nyt vaisto sanoi, että kaikki ei ollut kohdallaan.

Ehkäpä syy oli itse taiteilijassa, jonka hän koki kuin satuolennoksi. Näet keijun vain, jos uskot siihen. Kun ovi avataan, menninkäiset juoksevat koloihinsa ja talo on autio ja tyhjä. Mitäpä tässä aikaansa tuhlaamaan.

Autot kohtasivat toisensa tietämättään liikennevaloissa parin korttelin päässä ateljeesta. Ollila oli ajamassa siviili Saabillaan poispäin, kun taas Anna kaasutteli Masan luo Hondallaan valojen vaihtuessa vihreään. Kumpikin oli täysin tietämätön toisen olemassa olosta. Silti kummallakin oli sama huolenaihe. Matti.

Matti näytti ehkä vieläkin sairaammalta kuin viimeksi. Hän seisoi ovella peittäen oviaukon Annalta. Anna tuijotti häntä mykkänä, eikä tahtonut saada sanaakaan suustaan. Voi luoja, mikä haju ateljeen sisältä tuli!

- Masa. Onko kaikki kunnossa?

- On, mies vastasi ja yski päälle. Tällä oli vieläkin se sama hihaton paita ja farkut jalassa. Oliko mies riisunut niitä ollenkaan heidän viimekertaisen kohtaamisen jälkeen? Anna epäili vahvasti asiaa.

- Saanko tulla sisälle?

- Et. Kielto oli niin yllättävä ja jyrkkä, ettei tyttö keksinyt siihen mitään vastaansanomista. Hän tunsi sääliä miestä kohtaan. Valtava inspiraation liekki kulutti tätä kuin kynttilää, kunnes palaisi loppuun. Mutta mitä jäisi jäljelle?

- Tulisit edes käymään ulkona. Sinähän tulet sairaaksi siellä sisällä.

- Kyllä tämä tästä. Patsas on kohta valmis, enkä välitä esitellä keskeneräistä työtä.

- Mutta minähän olen jo nähnyt sen.

- Ai niin, Matti ajatteli ääneen hajamielisesti. - Mutta silti, hän jatkoi sitten entistä päättäväisemmin. - Saat nähdä sen valmiina, ei nyt. Kiitos kuitenkin.

Anna ei ehtinyt sanoa mitään, kun ovi jo sulkeutui heidän välissään. Hän ryntäsi ovelle ja paukutti kolkutinta raivokkaasti. Ei vastausta.

- Tuuleta edes sitä salia!

Seuraava päivä oli jo parempi. Anna pääsi jopa sisälle, muttei saanut nähdä veistosta. Patsas nökötti suuren valkoisen lakanan alla. Kiusaus tirkistellä oli suuri, mutta Matti ei antanut siihen mahdollisuutta. Kaikki ikkunat olivat sepposen selällään. Silti huoneessa tuntui vielä vienon elttaantunut haju.

- Vieläkö kauan?

Anna istui sohvalla ja heilutteli jalkojaan ilmassa.

- Pari päivää ja valmis, Matti vastasi keittiösyvennyksestä. - Saat nähdä sen ensimmäisenä.

Anne ei vaivautunut vastaamaan. Lattialla oli valtava määrä kalkkikiven murskaa ja pölyä. Vasara ja taltta lojuivat puupöydällä siististi ojennuksessa. Muuten salia hallitsi täydellisesti tuo lakanan alla piilotteleva atleetti.

- Vieläkö sinä tarvitset malliasi?

Nyt Masa tuli keittiöstä kaksi höyryävää mukia kourussaan. Mukien kyljessä virnisteli Muppet-hahmoja. Kahvi läikkyi hänen käsilleen ja sai Matin kiroilemaan.

- Poltitko itsesi?

Matti ojensi mukin mitään sanomatta ja jäi itse puhaltelemaan kuppiinsa hermostuneesti. Läpiveto oli kylmä ja puistattava, mutta siltikin parempi kuin tuo outo löyhkä.

- Siinäpä se. Malli on kadonnut jonnekin.

- Miten niin kadonnut? Masan huolellisesta sävystä päätellen mies paljasti juuri masennuksen aihettaan. Anna tunsi kiitollisuutta ja uutta lämpöä kuvanveistäjää kohtaan. Voi reppanaa.

- En tiedä. Poliisi kävi kuulustelemassa minua aamupäivällä, ennen kuin tulit. Kari Harju, se malli, on ollut kateissa jo muutaman viikon ja hänen valmentajansa on huolissaan pojasta. On tehnyt katoamisilmoituksenkin.

- Eivätkö vanhemmat sitten ole huolissaan?

- En tiedä. Kyllä kai. Vitsi on vain siinä, että ilmeisesti minä olen nähnyt Karin viimeksi. Muistatko, juuri silloin, kun en ensin päästänyt sinua ateljeeseen. Kari oli juuri lähdössä ja maksoin hänelle palkan pimeänä käteen. Etsivä oletti samaa kuin minä, eli poika on pannut elämän risaiseksi ja ottanut vähän lomaa itselleen. Silti…

Matti mietti asiaa otsa rypyssä. Kahvin höyry katosi läpivedon mukana.

- Sääli. Olisin tarvinnut häntä loppuun saakka. Nyt pitää tehdä työtä muistin varassa. Tai taiteellisen intuition vallassa. Se on pirun vaikeaa.

- Niin varamaan, Anna myönsi tajuamatta sanaakaan. Hänen kahvinsa oli jäähtynyt ja koskematon. Matti laski omansa sohvan viereen lattialle ja vilkaisi Annaa pilke silmäkulmassa. - Miten olis kulta jos…

- Täällähän on kylmä! Anna huudahti ja jostakin syystä ajatus puistatti häntä enemmän, kuin ateljeen alhainen lämpötila. Matin silmät mustenivat heti ja mies vajosi murjotukseen. Anna katsoi häntä hetken, ei tuntenut mitään ja päätti poistua. Pitäköön taiteelliset oikkunsa ja puuskansa. Minä en ole mikään panopuu.

- Joko sinä menet? Matti kysyi teeskentelemättömän hämmästyneenä ajatuksistaan heränneenä. Anna oli jo ovella kopistelemassa vaatteitaan liasta.

- Jo. Nähdään huomenna. Koeta siivota täällä vähän.

Tytön mentyä Matti käveli ikkunan luo ja sulki sen. Samoin hän teki muille ikkunoille, kunnes ateljee oli taas kiinteä kuin kappeli. Kaiut pitivät hänelle seuraa ja kävelivät hänen mukanaan työn ääreen. Hän repäisi lakanan yhdellä kädenliikkeellä ja alta paljastui lähes silmiä häikäisevän valkoinen teos, jonka jokainen yksityiskohta oli mestarillisesti viimeistelty.

 Ovikello soi. Anna avasi oven ja huomasi olevansa kasvotusten vanhemman mieshenkilön kanssa. Hän ei tuntenut tulijaa, ei ainakaan ensisilmäyksellä. Vieras esitteli itsensä kohteliaasti: - Neiti Jalava? Minä olen rikoskomisario Ollila, iltaa. Onko teillä hetki aikaa. Minulla olisi muutama kysymys kysyttävänä.

- Mitä te minusta, Anna mutisi ja oikoi aamutakkiaan säädyllisempään muotoon.

- Asia koskee poikaystäväänne Matti Halmetta. Tai paremminkin hänen töissään ollutta mallia Kari Harjua.

- Ai sitä. Tulkaa sisään.

- Kiitos.

Myöhemmin, kun rautatieaseman kello hiipi jo yli puolenyön, Anna ajoi Hondallaan pitkin yöruuhkaisia Helsingin katuja. Nuoriso pyöritti rallia ja siellä täällä risteili poliisiautoja valvomassa viikonlopun menoa. Anna pysähtyi valoihin ja tuijotti eteensä näkemättä mitään. Kaikki tapahtui vaiston varassa. Ajamiseen ei välttämättä tarvittu ajatuksia, jotka mylläsivät aivan eri aiheen kimpussa.

Valot vaihtuivat. Anna painoi kaasua ja syöksyi risteyksen yli. Edessä oli liikennevaloton taival ateljeelle. Ollila oli puhunut mahdollisesta rikoksesta. Siitä, että Matti käyttäytyi omituisesti. Tottahan hänkin oli sen huomannut mutta mies oli aina sellainen työskennellessään. Vai oliko? Jostain syvältä alitajunnasta hiipi epäilys, jonka hän oli tuntenut koko ajan. Kyseessä oli jotain muuta. Jotain muuta kuin pelkkä veistos. Ateljee oli muuttunut yhtä miellyttäväksi kuin ruumishuone. Hän ei voinut kuvitellakaan rakastelevansa enää sohvalla. Tunne olisi sama kuin makaisi raiskattavana leikkauspöydällä. Mikä oli muuttanut kaiken?

Hän ehti vain kirkaista, kun kulkukissa jäi renkaan alle inhottavasti tömähtäen. Taustapeilistä heijastui kuva asfaltilla makaavasta ruumiista. Onneksi se ei ollut ihminen. Onneksi se ei ollut Matti. Matti! Anna karisti ajatusta päästään mutta turhaan. Sama, kuin yrittäisi irrottaa takiaispalloa villapuserosta puhaltamalla. Jalka painoi raskaammin kaasua.

Ateljee oli pimeänä. Kaikki ikkuna suljettuina. Kupolikatto nousi korkeuksiin kuin pienoiskokoinen Pyhän Pietarin kirkko. Tähtitaivas vaikutti häkellyttävän synkältä harmaan kivirakennuksen taustalla.

Ovi oli auki! Anna työnsi sen raolleen juuri sen verran, että onnistui hivuttautumaan sisään. Ovi sulkeutui äänettömästi. Kattoikkunasta heijastuva tähtien loiste riitti juuri ja juuri valaisemaan salia. Tumma hahmo seisoi keskellä lattiaa. Torso. Mutta sen vieressä oli toinen, joka oli peitetty lakanalla. Kaksi veistosta. Masa ei puhunut mitään kahdesta veistoksesta.

Anna asteli mahtipontiset portaat alas tasanteelle ja jäi tarkastelemaan valkoisena hohtavaa kivimiestä. Himmeässä valossa työ näytti täydelliseltä. Lähes luonnolliselta. Liiankin luonnolliselta. Annan täytyi koskettaa kylmää, sileää pintaa karkottaakseen kummitukset mielestään.

Mutta entä sitten toinen patsas? Se odotti yhä paljastamista lakanan alla. Muoto ja koko vastasivat veistosta. Anna silitti peittoa, pidätti hengitystään ja kohotti sitä hieman. Peite oli aseteltu vain etupuolelle. Hento kosketus riitti pudottamaan sen lattialle Annan jalkoihin. Peitteen alla oli toinen torso. Ja se haisi.

- Onko mallinsa näköinen?

Annan äänijänteet halvautuivat. Hän puristi molemmin käsin suutaan, eikä liikahtanut senttiäkään. Valot välähtivät päälle ja Matti nousi ylös pimeässä kulmassa olevalta sohvalta. Annan edessä roikkui suureen telineeseen ripustettu ruumis. Se oli isketty riippumaan lihakoukkuihin ja pää, kädet ja jalat oli hakattu irti. Ruumis oli kuulunut lihaksikkaalle, komealle nuorukaiselle. Nyt se oli jo pitkällä mätänemisen aiheuttamassa käymistilassa ja haju oli hirvittävä. Iho oli täynnä kuun kraatereita ja liha näytti kuivuneen hieman kasaan.

- Valitettavasti veistos on nyt parempi kuin itse malli, mutta mehän olemme vain kuolevaisia.

Anna säikähti Matin ääntä, joka kuului aivan hänen selkänsä takaa. Hän kuvitteli hetken kalkkipölyn peittämää hirviötä, jonka sieraimista tuprusi valkoista tomua. Mieletön, mieletön Matti.

- Kuinka sinä saatoit… Annan ääni särkyi kuiskauksesta pelkäksi pihinäksi. Hän tunsi tukehtuvansa ja silmissä leijaili ilotulitusraketit. Huone alkoi keinahdella, liikkua jalkojen alla. Viimeiseksi hän muisti Matin, joka tuli hänen vierelleen outo kiilto silmissä.

Kolahdus kuulosti pahalta. Ällöttävältä. Matti kumartui tytön viereen ja koetti tämän takaraivoa. Verta. Hän oli iskenyt päänsä voimalla lattiaan pyörtyessään. Matti ei aikaillut enempää, vaan tarrasi kiinni tyttöä kainaloista. Kätensä hän tuki pienille rinnoille ja raahasi Annan keittiöön. Tyhjässä kuivamuonakomerossa oli nyt tilaa, kun atleetti odotti siirtoa ulos ateljeesta. Hän tunki tytön komeroon istuvaan asentoon, nosti jalat koukkuun niin, että pää nojasi polviin ja työnsi oven kiinni. Siinä ei ollut kahvaa sisäpuolella. Sitten hän seisahtui ja takoi käsiään yhteen.

- Niin! Niin juuri!

Paikalla olevien kutsuvieraiden keskikuukausiansio oli tuskin alle viiden tonnin, hän ajatteli huvittuneena. Kaikki kulkivat kuin kävelevät shamppanjalasitelineet läpi näyttelysalien ja mumisivat arvioiden taideteoksia. Hän itse tyytyi seisomaan syrjässä, tarkkailemassa toisten reaktioita. Hänellä ei ollut kiire minnekään.

- Halme, oletan?

Matti kääntyi ympäri ja kohtasi rävähtämättä tuijottavan silmäparin. Silmät kuuluivat vanhemmalle miehelle, joka seisoi oikea käsi ojennettuna taiteilijalle. Matti tarttui siihen ja hätkähti puristusta.

- Ollila, rikoskomisario. Me emme olekaan tavanneet.

- Emme, Matti myönsi hieman hermostuneesti. Hän ei saanut kättään irti.

- Näyttely on tainnut olla menestys?

- Kyllä. Hän sai viimein itsensä irti otteesta ja katsoi kättään, kuin siitä olisi murtunut luita. Ollilaa huvitti.

- Mikä on ollut suosituin teoksenne täällä?

Jotenkin Matti vaistosi, että mies tiesi jo vastauksen. Siitä huolimatta hän otti huolettoman ilmeen ja lähti kävelemään.

- Tulkaa mukaan. Se on täällä pääsalissa.

Ihmisjoukon halki ei ollut aivan helppoa tunkeutua. Joku tunnisti hänet ja hetkessä joukko ihailijoita piiritti kuvanveistäjän keskelleen. Ollila jäi odottamaan sivummalle ja maisteli juomaa. Hänellä oli varaa. Hänellä oli vapaapäivä.

Viimein Matti keplotteli itsensä ulos väkijoukon keskeltä ja huomasi pettymyksekseen, että etsivä seisoi yhä muutaman metrin päässä odottava ilme kasvoillaan.

- Kas tässä, Matti sanoi ja osoitti teosta kädellään.

Ollila jäi tuijottamaan työtä mitään sanomatta. Äkkiä Matti sai tunteen, että poliisi olikin kriitikko, joka aikoi murskata hänet arvostelullaan. Ajatus tuntui hullulta, painajaismaiselta, ja katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.

- Mitä pidätte?

- Hienoa työtä, Ollila myönsi vilpittömästi. - Tiedättekö, että Anna Jalavaa ei ole vieläkään löydetty?

Matin mieli synkkeni välittömästi. Hän katsoi etsivää hitaasti ja tuntui etsivän sopivia sanoja. Sanoja, jotka kävisivät hyvin tilanteeseen.

- Ei mitään tietoa?

- Ei mitään. Ollila kääntyi ja marssi pois. Matti jäi paikoilleen miettimään asiaa. Hänen takanaan ihmiset ihastelivat valkoisia veistoksia, jotka esittivät kahta torsoa. Toinen oli nuoren atleetin vartalo ja toinen kuului kaunisvartaloiselle naiselle. 

SiCi (& the boogie brothers)

Eilen näimme SiCin (entinen SiCi and the boogie brothers) livenä Kuopion Introssa. Olemme vaimon kanssa fanittaneet bändiä jo pari vuotta. Talvella 2012 Kaverimme vinkkasi meitä käymään kuuntelemassa tuntematonta Jyväskyläläistä komboa ja paikka oli silloinkin Kuopion Intro. Kokemus oli elämys.

Sici Kuopion Pannuhuoneen terassilla 14.7.2012

 SiCin kokoonpano on Siiri Kangas (SiCi) laulu, Samu Paananen beatboxin', Ilkka Kainulainen kitara ja Miikka Mäkitalo basso. Musiikki on sekoitus poppia, soulia ja rnb:tä. Samu Paananen beatboxaa rytmin ja rummut vakuuttavasti. Saudi on todella häkellyttävä. Omien biisien lisäksi bändi esittää covereita laidasta laitaan mm. Britney Spearsin Toxic ja  System of the Downin Chop Suey.


Meikäläiselle eilisen keikan sykähdyttävin hetki oli encorena esitetty Foo Fightersin Pretender. Aivan loistava! Opiskelijat valloittivat tanssilattian ja tunnin mittainen setti loppui liian lyhyeen. Tilaisuuteen oli ilmainen sisäänpääsy. Tuumimme vaimon kanssa, että me olisimme voineet maksaa keikasta. Uskon, että niin tuumasi moni muukin.

Bändi on ehtinyt esiintyä mm. kahtena vuonna Porin Jazzeissa, Pyhä Unplugged -festareilla sekä Kaustisten kansanmusiikkijuhlilla.

Keväällä on tulossa esikoisalbumi. Levyhyllystä löytyykin jo SiCi & the boogie brothersin omakustanne "Let's Try" nimmareilla.

Lottovoittaja

Olen lottovoittaja. Viking lotosta tärähti kolme oikein ja 5,10 €. En silti jätä päivätyötäni.

Kerran, aikana ennen internetiä, minulle jopa soitettiin Veikkaus Oy:stä. Siitäpä seuraava tarinani. Joskus tuntuu, että näitä vanhoja juttuja muistaa paremmin kuin tuoreempia. Olenko tulossa vanhaksi? Onko minulla orastava emmental? Toivottavasti ei. Mistä tulikin mieleen, että pitää käydä töiden jälkeen kaupassa ostamassa dementiaa, kun juusto on loppu.

Asiaan. Tulin viiden jälkeen töistä (aikana ennen internetiä) ja kävin vaimon kanssa seuraavanlaisen keskustelun:

- Sinulle soitettiin tänään Veikkauksesta

- Veikkauksesta? Mitä niillä oli asiaa?

- Kyseli sinua puhelimeen. Kerroin, että olit töissä ja tulet illalla.

- Niin?

- Ei muuta. Totesi vaan, että haluaa keskustella asiasta nimenomaan sinun kanssa.

Se viikonloppu oli pilalla. Yöt meni valvoessa kun mietin, miksi Veikkaus lähestyi minua henkilökohtaisesti. Olinhan minä laittanut lottokupongin vetämään satunnaisesti silloin tällöin. Olinko voittanut päävoiton? Olinko mahdollisesti multimiljonääri?

Maanantaina kiirehdin kotiin ja kysyin ensimmäisenä, onko mulle soitettu. Ei oltu. Ilta meni kuin tulisilla hiilillä. Tiistainakaan ei soittoa kuulunut ja hermoni pettivät. Otin luurin kauniiseen käteen ja kilautin Veikkaukseen. Kävimme seuraavanlaisen keskustelun:

- Hei. Olitte yrittäneet tavoitella minua perjantaina, mutta satuin olemaan töissä. Mitähän asia koskee?

- Jaaha, katsotaanpas. Kerrotko vielä nimesi niin tarkistan.

Hetken aikaa toisessa päässä kuului paperin rapinaa, kun asiakasneuvoja kävi läpi jotain listoja, ja sitten hän palasi puhelimeen.

- Ei täällä sinun nimeä näy ainakaan näissä listoissa, joten en nyt osaa sanoa, miksi sinua on tavoiteltu. Mutta laitan tästä viestiä niin kyseinen yhteyshenkilö soittaa sinulle uudestaan, jos sopii.

- Totta kai.

Samaisena iltana puhelin sitten soikin. Ryntäsin vastaamaan ja kävimme seuraavanlaisen keskustelun:

- Oy Veikkaus Ab:sta iltaa. Onko xxxx xxxxxxxx?

- Puhelimessa.

- Hyvä. Tietojemme mukaan sinä olet ollut Veikkaaja –lehden tilaaja. Mitä pidit lehdestä?

Lehtimyyjä! Olin niin pettynyt, tyrmistynyt ja turta, että kävin myyjän kanssa lyhyen keskustelun ja sen päätteeksi tilasin Veikkaajan vuosikerran.

Safiiri ja Teräs ja muut suosikkisarjat 60- ja 70-luvulta

Muistelin lapsuuden tv-sarjoja ja sain idean laittaa jonkinlaisen luettelon paperille. Tässäpä sitten lista sarjoista, jotka kumpusivat muistin syövereistä.

Koska luettelosta uhkasi paisua megalomaaninen, päätin tehdä pari rajausta. Ensinnäkin jätin kaikki sketsisarjat pois listalta. Täältä ei siis löydy esim. Muppet Showta, Kenny Everett Showta tai Benny Hill Showta. Ajallisesti rajasin 60- ja 70-luvun sarjoihin, eli jatkoa seuraa.  Ja jos ihmettelette miksi en laittanut listalle Bonanzaa, Payton Placea, Mustaa oria, Lassieta yms. niin vastaus on: Tämä ei ole best of –luettelo, vaan muistelo sarjoista, jotka tekivät minuun vaikutuksen silloin ennen.

Nimen perässä olevat vuosiluvut ovat sarjan tuotantovuodet.

PIDÄTTEKÖ OSTEREISTA (1969)

Aloitan hieman omituisella muistolla. Olin alle kouluikäinen, kun näin telkkarissa kohtauksen, joka aiheutti painajaisia pienen pojan uniin. Kotimaisessa jännärissä joku avaa pakastearkun kannen. Kannen alta paljastuu harmaa, huurteinen ruumis, joka makaa elottomana arkun pohjalla. Äkkiä ruumis avaa silmänsä ja sanoo hyytävällä äänellä: - Pidättekö ostereista?

Kyse oli viisiosaisesta kotimaisesta jännityssarjasta, jonka nimen pakastimessa maannut Ossi Ahlapuro lausui niin ikimuistoisesti. Sarjan tuotti MTV ja suureksi suruksi sen esitysnauha on joko kadonnut tai tuhoutunut, joten en tule enää koskaan näkemään tuota kohtausta uudestaan. Muuta kuin unissani.

STAR TREK – AVARUUSMATKA (1966 – 69)

Alkuperäinen Star Trek valmistui 60-luvulla. Suomen televisioon sarja, suomeksi nimettynä ”Avaruusmatka”, rantautui 70-luvun alussa. Kapteeni Kirk ja Enterprisen miehistö seikkailivat ulkoavaruudessa ja joutuivat mielikuvituksellisiin seikkailuihin. Voitte uskoa että kiinnosti! Sarjassa oli huikeat efektit kuten esim. teleportaatio –laite, jolla päähenkilöt pystyivät sädettään itsensä avaruusaluksesta suoraan planeetan pinnalle. Muistaakseni vierailla planeetoilla oli poikkeuksetta ihmiselle suotuisa ilmakehä.

ODYSSEIA (1968)

Tämä italialais-ranskalais-jugoslavialais-saksalainen yhteistuotanto esitettiin Suomessa ensi kerran 1973. Odysseuksen matkasta kertova, antiikkiin sijoittuva suursarja oli ikimuistoinen. Mieleeni on jäänyt erityisesti jakso, jossa Odysseus jää kyklooppi Polyfemoksen vangiksi. Valtava, yksisilmäinen jättiläinen piti kreikkalaisia vankina kotiluolassaan ja söi laivan miehistöä yksi kerrallaan. Jätti oli todella pelottava ja hyvin tehty. Kohtaus, jossa Odysseus miehineen puhkaisee kykloopin ainokaisen silmän, oli karmiva. Olisi mukava nähdä tämä sarja uudestaan.

MENNÄÄN BUSSILLA (1969 – 73)

Legendaarinen englantilainen komediasarja, jossa bussikuski Stan ja rahastaja Jack jahtaavat työn lomassa naisia ja ovat koko ajan sotajalalla bussiyhtiön hitlerviiksisen tarkastajan kanssa. Minulla naisjutut menivät vielä tuolloin ohi, mutta kaverukset olivat muuten hauskoja velmuilijoita. Muistan aina rahastaja Jackin (Bob Grant) esiintymistä suomalaisessa karkkimainoksessa. Jack piti kädessään Lontoon rae –pussia ja sanoi hoonolla soomella: - Niin londoolaista, niin londoolaista.

SHERIFFI McCLOUD (1970 – 77)

Dennis Weaverin esittämä Sheriffi McCloud oli väliaikaisella komennuksella New Yorkissa oleva maalaispoliisi Taosin pikkukaupungista Uuden Meksikon osavaltiosta. Yksi McCloud jakso on jäänyt erityisesti mieleen. Barbi Benton esitti siinä kappaleen ”Ain’t That Just The Way”. Jotenkin se liittyi siihen, etteivät Sheriffi ja Benton saaneet toisiaan jakson lopussa. Vicky Rostin esittämästä suomenkielisestä versioista ”Näinkö aina meille täällä käy” tuli hitti.

PERHE ON PAHIN (1971 – 79)

Perhe on pahin oli ensimmäinen Suomessa esitetty amerikkalainen saippuaoopperakomedia. Isäni ja äitini pitivät siitä kovasti. Sarja olikin enemmän aikuiseen makuun. Archie Bunker johti perhettään rautaisella otteella lempinojatuolinsa pohjalta ja vaimo Edith kääkätti ja piipitti mennessään. Rasistisen Archien suurin pettymys oli puolalaisjuuret omaava vävypoikaehdokas, jota Archie kutsui leikkisästi läskipääksi. Alkutunnari on yksi legendaarisimmista 70-luvun tv-tunnareista.

CANNON (1971 – 76)

William Conrad esitti kovaotteista ja tukevaa yksityisetsivä Frank Cannonia. Sarja oli Suomessa hyvin suosittu. Muistan yhden hurjan huhun sarjan tiimoilta. Jostain tuli ”uutinen”, että Conrad oli loukkaantunut sarjan kuvauksessa, koska häntä oli ammuttu vahingossa oikealla luodilla. Eihän tuossa ollut mitään perää mutta tuohon aikaan huhu eli sitkeänä. Ehkä yksi syy oli siinä, että tv:ssä nähdyt ampumakohtaukset vaikuttivat niin aidoilta, eikä trikkien tekotapaa tiedetty. Myöhemmin Conrad esiintyi vielä toisessa etsiväsarjassa nimeltä Nero Wolfe.

COLUMBO (1971 – 78)

Columbo oli nuhjuiseen poplaritakkiin pukeutunut, sikareita sauhutteleva, hieman hidasälyiseltä vaikuttava komisario. Columbo selvitti tapauksia kiinnittämällä huomion pieniin yksityiskohtiin ja piinasi epäiltyä, kunnes tämä tunnusti tekonsa. Siinä kaikki, mitä muistan kierosilmäisestä Peter Falkin roolihahmosta. Taidankin tästä lähteä. Tai hetkinen: ”Vielä yksi asia” (just one more thing, Columbon slogani).

LUMIKENTTIEN KUTSU (1973)

La mia grande avventura oli italialaisen RAI-yhtiön seitsemänosainen sarja, joka perustui Jack Londonin teksteihin. Tapahtumat sijoittuivat amerikkaan suuren kultarynnäkön aikoihin 1800-luvulle. Parhaiten sarjasta on jäänyt mieleen loistava, Orso Maria Guerrinin esittämä tunnuskappale ”I wanna go”, jonka levytti suomeksi (Lumikenttien kutsu) Jukka Raitanen

APINOIDEN PLANEETTA (1974)

Apinoiden planeetta pohjautui alkuperäiseen leffaan vuodelta 1968. Apinat ja ihmiset ovat vaihtaneet rooleja. Apinat hallitsevat maailmaa ja ihmiset taistelevat elämästään eläinten lailla. Tästä sarjasta on hauska muisto. Veljeni oli vain noin neljä vuotias ja pelkäsi tämän sarjan alussa kuuluvaa ääntä ja vääntyvää apinanpäätä. Niinpä tein kerran jekun ja pyysin velipoikaa telkkarin ääreen. Pahaa aavistamaton kaveri istui ja odotti jotain piirrosohjelmaan, kun äkkiä ruudun täytti Apinoiden planeetta ja samalla käänsin volyymit täysille. Pikkuveli juoksi kauhusta huutaen turvaan omaan huoneeseen. Ehkä tämä muisto ei ole niin hauska, jos veljeltä kysytään.

PIENI TALO PREERIALLA (1974 – 82)

Tämä legendaarinen sarja kertoi Laura Ingallsin perheen tarinan Keski-Lännessä silloin, kun länsi oli vielä nuori. Kokoperheen sarjaa esitettiin lauantai aamupäivisin. Sarjassa oli muutama traaginen jakso. Esimerkiksi Lauran sisko sokeutui ja joutui opettelemaan elämään maailmassa, jossa sokeita ei vielä huomioitu. Lämminhenkistä ja opettavasta, eli juuri sopivaa silloiselle esiteinille.

KUUDEN MILJOONAN DOLLARIN MIES (1974 – 78)

Onnettomuudessa pahoin loukkaantunut koelentäjä Steve Austin (Lee Majors) varustettiin biomekaanisilla implanteilla. Hänen silmänsä toimi kuin kiikari, käsi oli kuin kaivurin kauha ja jalat saavuttivat huikean juoksunopeuden. Erittäin siisti sarja ja upposi nuorisoon ja miksei vanhempaankin väkeen kuin häkä.

ONNEN PÄIVÄT (1974 – 84)

Sunday, Monday happy days…. Perjantaina oli aina kiire koulusta kotiin, koska iltapäivällä tuli Onnen päivät. Sarja sijoittui 1950-luvun Milwaukeen kaupunkiin Wisconsinissa. Pääosassa oli Cunnighamin perhe ja perheen poika Richie sekä hänen kaverinsa Potsie ja Ralph Malph. Mutta kaikista coolein oli Fonzie, teddytukkainen, nahkatakkinen nuori kapinallinen. Kun Fontzie paukautti kahvilan levyautomaattia nyrkillä, masiina alkoi soittamaan juuri Fontzien toivomaa biisiä. Fonzie oli sankari, mystinen kaveri jota katsottiin ylöspäin.

AVARUUSASEMA ALFA (1975 – 77)

Sci-fi oli kova sana nuorena ja kaikki sci-fi-sarjat kiinnostivat. Avaruusasema Alfa oli kuussa sijaitseva tukikohta. Kuussa tapahtuneen ydinjätteen räjähdyksen takia Kuu siirtyi 13.09.1999 pois kiertoradaltaan ja näin Avaruusasema Alfa siirtyi Kuun mukana tuntemattomaan avaruuteen. Suomessa sarjan esittäminen jätettiin kesken, koska mm. lastentarhaopettajat väittivät sarjan aiheuttavan lapsissa voimakkaita kauhureaktioita.

NÄKYMÄTÖN MIES (1975 - 76)

Tiedemies Daniel West työskenteli yrityksessä, jossa tehtyjen kokeiden sivuvaikutuksena esineet muuttuvat näkymättömiksi. West muutti itsensä näkymättömäksi, mutta toisin kuin eläinkokeissa, hän ei enää muuttunutkaan näkyväksi. Hänen plastikkakirurgi ystävänsä valmisti Westille erityisen maskin, jolla oli samat ominaisuudet kuin iholla. Sivuvaikutuksena hänen täytyy kuitenkin riisua maski aika ajoin. Näkymättömyysefekti oli aikoinaan uraa uurtava ja koukutti sarjaan täysin.

STARSKY JA HUTCH (1975 – 79)

Yksi monista tv:ssä esiintyneistä epäsopivista poliisipareista. Starsky oli ronski katujen kasvatti, kun taas Hutch vakavampi älykkö. Lisäksi hahmot olivat kontrasteja toisilleen: Starsky oli tummatukkainen ja lyhyt, Hutch pitkä ja vaalea. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Ehkä parhaiten koko sarjasta on jäänyt mieleen tuo sarjan nimi.

CHARLIEN ENKELIT (1976 – 81)

Kolme naista työskentelivät salaperäisen miljonäärin Charles Townsendin etsivätoimistossa. Charlieta ei koskaan nähty sarjassa, vain hänen äänensä kuului pöytäpuhelimen kaiuttimesta. Alkuperäiset enkelit Jaclyn Smith, Kate Jackson ja Farrah Fawcett olivat minulle ne oikeat enkelit. Hauskaa hömppää, vauhdikkaita tilanteita ja kauniita naisia. Riittävä konsepti nuorelle miespuoliselle katsojalle.

JUURET (1977)

Luin tämän myös kirjana ja tarina teki minuun suuren vaikutuksen. Ensimmäisen kerran tv-sarjassa kerrottiin tarina orjuudesta päähenkilön, Afrikasta väkivalloin tuodun Kunta Kinten näkökulmasta. Erittäin koskettava tarina. Yläaste-iässä me kaverit tietenkin tartuimme kiinni epäolennaisiin. Kun Kunta Kinte ympärileikattiin, hänen penistään kutsuttiin fotoksi. Siitähän me koulussa väännettiin vitsiä oikein urakalla tyyliin ”Näytä mulle sun foto”.

KUPLA (1977 – 81)

Kupla toi olohuoneisiin jotain aivan uutta. Pääosissa olivat erittäin epäsovinnaiset perheet, joiden jäseniin kuului seinähulluja, homoja, pettäjiä, vanhoja puumia jne. Kupla oli jotain uutta ja raikasta ja uudisti komediasarjoja kerta heitolla. Mikään ei ollut pyhää eikä yhtään aihetta, jota ei olisi voinut pilkata tai kyseenalaistaa. Kupla oli aikanaan kova juttu nimenomaan Yhdysvalloissa, jossa sarja ravisteli konservatiivisia tahoja kunnolla.

POLTTOUHRIT (1978)

Polttouhrit kertoi yhden saksanjuutalaisen perheen kohtalosta toisen maailmansodan Saksassa holocaustin aikana. Sarja oli niin rankka, että minä en saanut katsoa sitä. Olin tästä erittäin katkera, koska yläasteella muutama luokkakaveri seurasi sarjaa ja puhui siitä jatkuvasti välitunneilla. Minä lainasin kirjan ja luin sen ahmimalla. Tämä sarja toi natsien tekemän joukkotuhon tapetille. Sitä ennen asiaa oli hyssytelty ja hieman peiteltykin kylmän sodan aikana.

DALLAS (1978 – 91)

Jostain syystä muistan edelleen Dallasin ensimmäisen jakson. Lucy piehtaroin Rayn, talon rengin kanssa hevostallin heinillä kun tilan pihaan kurvasi auto, josta nousivat Bobby ja Pamela. Myöhemmin selvisi, että Ray on Lucyn setä. Mutta tämä oli vain yksi monista juonen käänteestä. Dallas on jäänyt minulle viimeiseksi saippuasarjaksi, jota seurasin aktiivisesti. Ei ole Dallasin voittanutta. Jakso, jossa J.R:ää ammuttiin, nousi jopa sanomalehtien uutisaiheeksi. "Kuka ampui J.R:n?"

TAISTELUPLANEETTA GALACTICA  (1978 – 79)

Galactica kertoi ihmiskunnan viimeisistä eloonjääneistä, jotka pakenevat cylon-nimisiä robotteja halki avaruuden. Erittäin viihdyttävä sarja. Myöhemmin ihmettelin, miksi Ritariässän Kit-autolla oli samanlainen punavalo kuin cylonien kypärässä. Mielestäni Kitin valo oli vain halpa kopio.

YSTÄVÄNI AVARUUDESTA (1978 – 82)

Robin Williamsin ensiesiintyminen tv:ssä oli hulvaton tarina Morkista, muukalaisesta joka saapui planeetta Orkista ja ystävystyi Mindyn kanssa. Robinin verbaali komiikka oli ennen näkemättömän hauskaa ja ”nano nanoa” hoettiin koulujen pihoilla.

TANKKI TÄYTEEN (1978 -80)

Tätä sarjaa seurattiin koko perheen voimin viikosta toiseen. Tuohon aikaan kun ei ollut paljon valinnan varaa. Yleensä perheessä oli yksi televisio, jossa oli kaksi kanavaa: ykkönen ja kakkonen. Ei sen puoleen, Tankki täyteen on loistava sarja. Keskipisteessä on Emilia ja Sulo Vilenin huoltoasema, jossa ei käy asiakkaita, koska uudelta ohitustieltä ei ole ramppia asemalle. Vilenien poika Juhana on onneton aikamiespoika, joka ei tajua naisen eikä minkään muunkaan päälle mitään. Huoltamolla työskentelevä Ulla on iskenyt silmänsä häneen, mutta suhteen virittäminen vaatii työtä. Aika ajoin huoltamolla käy konstaapeli Reinikainen, jolla on aina jokin hauska sattumus kerrottavanaan.

SAFIIRI JA TERÄS (1979 – 82)

Lopuksi vielä tämä englantilainen helmi. Pääosissa ovat David McCallum (joka näytteli myös sarjassa ”Näkymätön mies” pääosaa) sekä Joanna Lumley, joka tuohon aikaa oli viileä vaalea kaunotar. Sarja kertoo näistä kahdesta, ulottuvuuksien välisistä matkailijoista, jotka tulevat maahan korjaamaan ajassa tapahtuneita ongelmia. Vanhalle rautatieasemalle sijoittuvassa jaksossa oli kammottava kohtaus, kun Joanna Lumleyn esittämä Safiiri saa pimeyden sisäänsä ja hänen silmänsä muuttuvat pikimustiksi. Oli jälleen aineksia painajaisiin.

(Tekstin lähteenä Ylen muistikuvaputki, Wikipedia ja omat muistot)

Muistelosarja jatkuu täällä: China Beach ja muut suosikkisarjat 80-luvulta

.