Meillä on kissa hoidossa viikonlopun ajan. Elämä muuttui
täysin. Koiraihmiselle silmiinpistävin ero on siinä, että koiralle laitetaan oma
paikka ja se mukautuu ja alistuu olosuhteisiin. Kissan osalta taas talon
säännöt menevät uusiksi ja ympäristön pitää mukautua kissan toimintaan.
Nyt ollaan sitten ovet ja ikkunat suljettuna, ettei vieras
karkaa ulos. Jos itse lähtee ulos pitää seurata, ettei kissa livahda oven
raosta pihalle. Ja kun tulee sisälle pitää koputella ja huhuilla, että joku
sisällä olija pitää kissan pois ovensuulta.
Kissalle laitettiin ruokakuppi pakastimen päälle. Siellä
se käy syömässä kun on nälkä. Teepä sama koiran kanssa: Meidän
koira syö kaiken, mitä annetaan ja mitä lattialta löytyy. Laita sille
ruokakuppiin evästä niin hetki ja astia on tyhjä. Jos täyttäisin sitä
periaatteella ”syö sitten kun nälättää”, poloinen vetäisi itsensä ähkyyn. Ei mitään itsekontrollia.
Mutta ei tämä ole mikään valitusvirsi vaan pelkkiä
luontohavaintoja. Kyllä tässä yhden viikonlopun jaksaa kissan ehdoilla
helposti. Ja miksei pidempäänkin. Kaikkeen tottuu, kuten kävi kreikankilpikonnankin kanssa.
Kissa toi uudet säännöt taloon: Kissanhiekka on WC:ssä. Tavallisestihan me miehet toimitaan juuri päinvastoin...
Kuka on Kunnegut? Mikä hän on miehiään? Mikä häntä
ihastuttaa? Mikä häntä vihastuttaa? Mitä hän rakastaa? Mikä sydäntä pakastaa?
No niin, asiaan. Päätin raottaa hieman salaisuuden verhoa ja
pyysin avuksi vanhan tuttavani Maijasen Paven. Pave lupasi tehdä syväluotaavan
haastattelun ja minä lupasin vastata kysymyksiin rehellisesti. Eli ei muuta kun
anna palaa Pave!
P: Jos kirjoittaisin sulle pienen kirjeen ja veisin sen laatikkoon. Avaisitko
sen ja lukisitko loppuun, lukisitko loppuun?
K: Kirjeen? Tuota, eks sä käytä sähköpostia? Tai onhan sulla
kännykkä? Lähetä mielummin tekstiviesti jos on asiaa. Kirjeet on vähän last
season, You know.
P: Tuntisitko
vielä vanhan kaipauksen, o-o-o-o?
K: Nyt en ihan pysy perässä. Minkä kaipauksen?
P: Olisitko
valmis mut kohtaamaan?
K: Tässähän me ollaan. Olen valmis, ei kai tuota enää tarvitse kysyä. Kysy jotain fiksumpaa.
P: Tulisitko
asemalle mua vastaan, tulisitko vastaan?
K: Kalalleko meinaat? Mikäpäs siinä. En olekaan käynyt
kalastamassa sitten poikavuosien. Mitäs sä käytät? Virveliä? Vai ootko
perhomiehiä? Ai niin, sunhan se piti kysellä eikä minun. Sori.
P: Sulle
sukeltaisin helmen valkean
K: Miks? Ja mistäpä luulet löytäväs valkean helmen
Kallavedestä? Ei nimittäin ole Raakkuja eli niitä helmisimpukoita Savon
järvissä. Eikä sun tartte mulle mitään sukeltaa. Kalallehan me oltiin menossa.
P: Istuisitko
kanssani keskipenkille?
K: Keskipenkille? Aika epämukavaa perämoottoriveneessä, jos
kaksi raavasta miestä istuu rinnakkain keskellä venettä. Sovitaan mieluummin
niin, että minä istun takana ja ajan venettä ja sinä voit sitten istua keskipenkillä
tai keulassa miten lystäät.
P: Vastaisitko
hellään suudelmaan?
K: Mitä helvettiä? Mullekko sä puhut? Nyt Pave tehdään yksi
asia selväksi: Mä olen hetero. Ei sillä, että olisi mitään homoja vastaan.
Mulla on myös homoystäviä mutta raja menee tässä. Miehen kanssa en ala
imuttelemaan. Ei millään pahalla.
P: Tunnetko
sä kuinka syksy lähenee?
K: Vähän aikaista puhua syksystä, kun kesä vasta ovella. Kai
se syksykin sieltä tulee, mutta nautitaan nyt kuitenkin tulevasta kesästä
ensin.
P: Huomaatko
sä ilman viilenneen?
K: Kieltämättä ollu huonot kelit tällä viikolla. Ilmat
viileni viime viikosta dramaattisesti. Vielä lauantaina tuli otettua Vänärillä
aurinkoa hellelukemissa ja nyt mittari huitelee alle kymmenessä asteessa.
P: Näetkö
sä linnut jotka lentää kauas pois?
K: Pois? Ei ne poispäin lennä. Nehän vasta muutti takaisin
Suomeen talven jälkeen. Mitä lintuja sä tarkoita? Minne pois?
P: Tuntisitko
vielä vanhan kaipauksen, o-o-o-o?
K. Taas sä jauhat tota samaa. Minkä kaipauksen? Ja mitä
hittoa sä nikottelet tuota o-o-o-o? Tämä haastattelu on jotenkin hämärä.
P: Olisitko
valmis mut kohtaamaan?
K: Pave, mä sanoin jo sulle että jätetään nuo jutut. Mä olen
hetero. Ja vaikken olisi hetero, niin olen varattu. Mulla on vaimo. Tai siis,
jos en olis hetero, mulla ei varmaan olisi vaimoa. Koska hän on nainen ja
hetero, eikä olis mun kanssa jos mä olisin homo. Mitä ihmettä mä selitän? Sun
kysymykset on niin syvältä, että mä menin ihan sekaisin.
P: Tulisitko
asemalle mua vastaan, tulisitko vastaan?
K: Voit olla varma, etten tule enää. Pave, Tämän piti olla
syvällinen haastattelu joka avaa mun sielunmaisemaa. Ainoa, mitä tämän
haastattelun aikana on tullut selväksi on se, että mä olen HETERO.
P: La-la-la-la-laa-laa,
uu-uu-vii-ii
K: Ei jumalauta. Mitä sä oikein lallattelet? Mitä tää on?
Onko tämä jokin piilokamerablogi? Kuka tämän on järjestänyt? Nyt kokoa ittes Pave ja ole mies! Jätkällä luistaa hihna ihan urakalla. Onko sulla
oikeasti kaikki Muumit laaksossa?
P: Tuntisitko
vielä vanhan kaipauksen, o-o-o-o?
K: Kysyt kolmannen kerran. Mä en vastaa tähän. Mä EN vastaa
tähän.
P: Olisitko
valmis mut kohtaamaan?
K: Musta alkaa tuntua, että nyt sä Pave voit pikkuhiljaa painua ****n täältä. Lähdet nyt, kun ehdit vielä hyvän sään aikana.
P: Tulisitko
asemalle mua vastaan, tulisitko vastaan?
Kerroin tarinassa kilo nauloja kokemuksistani
rautakauppa-alalta. Samaisella työnantajalla oli myös taimimyymälä. Kesäisin
meillä myyjillä oli kiertävä vuoro hoitaa kukkien ja puuntaimien myyntiä.
Taimimyymälä sijaitsi hieman syrjässä aidatulla alueella, eikä homma ollut
turhan stressaavaa. Olikin mukava päästä aina välillä viikoksi vähän
leppoisampaan duuniin rautakaupan kiihkeästä sykkeestä.
Minun viikkovuorolleni sattui pari helteistä päivää.
Ihmisten kesälomat olivat alkaneet ja mökkiläiset hakivat uutta istutettavaa.
Mutta kun kelit kävivät oikein lämpimäksi, taimimyymälä hiljeni ja ihmiset
jäivät rannoille. Niin kävi sinäkin päivänä.
Myymälä oli käytännössä neliön muotoiseksi aidattu, 30 x 30
metriä kokoinen takapiha. Kasvit järjestettiin eri kategorioihin niin, että
hedelmäpuut olivat yhdessä nurkassa, koristepuut toisessa, koristepensaat seuraavassa
jne. Myymälän käytävä oli sepeliä ja polku kierteli symmetrisesti kaikkien
osastojen läpi. Siinä minä sitten päivystin vuorollani, kun aurinko alkoi
porottamaan, eikä asiakkaan asiakasta käynyt koko aamupäivän aikana.
Puoliltapäivin laitoin myymälän hetkeksi kiinni (portti lukkoon) ja kävin grillillä syömässä. Kun palasin, lämpömittari oli
kivunnut jo hellelukemiin ja ruokailu aiheutti armottoman väsymyksen. Katselin
taimimyymälän ympäristöä ja tyhjää asiakasparkkipaikkaa. Ei sitten ketään. Ei
ristinsielua. Totesin, että oli turvallinen hetki ottaa vähän rennommin.
Kannoin taitettavan puutarhatuolin alueen takimmaiseen
nurkkaan, heitin hiostavan, lyhythihaisen kauluspaidan pois ja otin mukavan
asennon tuolissa. Vatsa täynnä lämpimässä auringonpaisteessa. Ja joku hullu
maksoi tästä vielä palkkaa! Näissä ajatuksissa vaivuin päiväunille.
En muista, kauanko aikaa kului, mutta herätys oli omituinen.
Kuten joskus päiväunien jälkeen, hetkeen en hahmottanut, missä olin. Ennen
nukahtamista vedin lippiksen lipan kasvojeni suojaksi, joten näkökenttä oli
rajallinen ja hämärä. Kuuloaistini sen sijaan pelasi hyvin ja tajusin, että
minun ympärilläni liikutaan. Ja paljon. Kaikkialta kuului askelten aiheuttamaa
sepelin rapinaa.
Asia selvisi, kun otin lippiksen pois silmiltä ja nousi
vieterinä pystyyn. Myymäläalueella rapisteli menemään joukko eläkeläisiä. Kun sanon joukko, tarkoitan semmoista neljää- viittäkymmentä henkeä. Koko
taimimyymälän piha oli kansoitettu. Seniori-ihmiset taapersivat rauhallisesti
kasvien lomassa ja puhuivat hiljaisella, rauhallisella äänellä. Muutama heistä
käveli juuri ohitseni ja katsoi vähän kummissaan. Katse kysyi: Kukas sinä olet ja missä tämän paikan myyjä
on?
Naamani punoitti varmaan enemmän kuin auringonotto olisi antanut
olettaa. Siinä minä seisoin: hikisenä, ilman paitaa, lippis päässä, univettä suupielessä ja näytin idiootilta. Ryhdistäydyin, napitin paidan päälleni, pyyhin suuni ja esittelin itseni lähimpänä oleville asiakkaille.
Kyselin mitä saisi olla. Sitten opastin, mistä kukkapenkkiin sopivat perennat löytyvät ja sitä rataa seuraavaa asiakasta. Kukaan ei kysellyt mitään enkä
saanut koskaan tietää, kauanko tuo bussilastillinen naapuripitäjän veteraaneja
oli ehtinyt taimien lomassa hiippailla, ennen kuin aurinkoa ottava myyjä oli
palannut untenmailta työtehtäviinsä. Onneksi kukaan ei valittanut työnantajalle.
Menkääpä alkukesänä ennen keskiyötä
kukkivien sireenipuskien luokse, mielellään vielä järven rannalle. Pian alkaa
tapahtua kummia. Sireeninkukalle ilmestyy pienen kolibrilinnun kokoinen
hyönteinen, jonka siivet pitävät surisevaa ääntä. Olento ei laskeudu kukalle,
vaan työntää pitkän imukärsän kukan sisään ja imee mettä lennosta. Tämä
hyönteinen on kiitäjä.
Kiitäjä on isokokoinen perhonen. Sillä on paksu,
virtaviivainen ruumis ja suipohkot siivet. Eri kiitäjälajeja on tavattu
Suomessa 18, maailmalla 1200. Jälleen kerran pohjoinen sijainti tekee meistä
hieman luontoköyhempiä mutta ei anneta sen haitata. Kyllä noissa muutamissakin
lajeissa on näkemistä ja kokemista.
Horsmakiitäjä
Minun kokemus kiitäjistä on jo kolmenkymmenen vuoden takaa
joten voi olla, ettei kaikki tietoni ole enää ajan tasalla. Äsken ilmestyi nimittäin artikkeli jossa kerrottiin, että Suomen päiväperhoset ovat kymmenessä
vuodessa levittäytyneet keskimäärin 60 kilometriä pohjoisemmaksi. Syy on
ilmeinen: ilmastonmuuton. Ja mitä päiväperhoset edellä, sitä yöperhoset
perässä. Kiitäjät lentävät pääasiassa hämärä- ja yöaikaan, eikä niitä juurikaan
näe päivällä. Tällöin perhonen lepää suojaisassa paikassa puunrungolla, luolissa,
rakennusten räystäiden alla jne.
Matarakiitäjä
80-luvun alussa pyydystin aktiivisesti perhosia. Tuosta
kokoelmasta on vain muutama yksilö jäljellä. Jos kamerateknologia olisi ollut
nykypäivän tasoa, olisin säästänyt luontokappaleet ja ikuistanut ne filmille. Tuon
ajan taskupokkareilla ei vain saanut kuvaa 50 km/ tunnissa lentävästä, peukalon kokoisesta kohteesta. Ei sitten mitenkään. Ei se tosin niin helppoa
ole nykyäänkään. Kun perhonen on juomassa mettä, se pysyy paikallaan ilmassa
pitkiä aikoja. Silloin on mahdollisuus napata the Vuoden Luontokuva.
Mäntykiitäjä
80-luvulla Savon sireenipuskissa vieraili
Horsmakiitäjiä, Matarakiitäjiä ja Mäntykiitäjiä.
Järvellä lensi harvinaisempi laji, joka ei minun kokemuksen mukaan tullut
koskaan (ainakaan meidän mummon) sireenipensaisiin. Tämä isokokoinen kiitäjä
lensi järven yllä rantaviivaa myöten ja suhahti ohitse ennen kuin ehdit tajuta.
Kerran huidoin taas villisti haavillani laiturin nokassa ja sain kun sainkin
yhden kiinni. Se oli komeasiipinen Poppelikiitäjä. Voi pienen biologin riemua!
Poppelikiitäjä
Otollisin olosuhde kiitäjien bongaamiseen on tyyni alkuyö.
Tuulisella kelillä perhoset eivät lennä. Varustaudu itikankestävillä vaatteilla
ja siirry hämärän aikaan väijymään sireenipuskien luokse. Jos heti ei tapahdu
mitään niin odota kärsivällisesti. Odotus saatetaan palkita ja paikalle surisee
perhonen, jonka aika harva on nähnyt luonnossa livenä.
Jos ette tänään huomanneet/ehtineet/tajunneet katsoa uutta
ranskalaista jännityssarjaa Kuolleista
palanneet niin ei hätää, jaksot näytetään Yle Areenalla.
Erittäin koukuttava alku. Onnettomuudessa kuolee suuri
joukko pienen kylän lapsia ja aikuisia. Kuluu neljä vuotta, ja kylä koettaa
jatkaa elämää tragedian jälkeen. Sitten, yön pimeydessä, yksi kuolleista
koululaisista palaa kotiin äitinsä luokse. Eikä hän ole ainoa…
Miten reagoit jos tyttäresi, siskosi, vaimosi, poikaystäväsi
palaa kuolleista? Ja vielä täsmälleen samanlaisena, kuin hänet kuolinpäivänä
muistit? Ei ole yhtä tapaa toimia ja niinpä kuolleiden omaiset ovat
hämmentyneen järkytyksen vallassa. Kauhuissaan, kiitollisena, peloissaan. Mistä
nämä edesmenneet rakkaat tulevat? Ja ennen kaikkea miksi?
Ainakin avausjaksosta puuttui Hollywoodin yliampuva
dramaattisuus. Pelko ja kauhu luodaan pienillä asioilla ja mielikuvitukselle jätetään
tilaa myllertää. Ranskalaiset osaavat. Katso itse Areenalta ja/tai Yle
Teemalta. Sarja näytetään todella tiiviiseen tahtiin, joten Areena pelastaa ne,
joilla ei ole tallentavaa digiboksia (meikäläinen).
Tässäpä teille, rakkaat lukijat, kotikutoinen
itsetuntomittari. Vastaa toiseen kysymykseen kyllä, ja lue ko. kohtaa koskeva
vastaus/lääke.
Jos maailmassa olisi vain sinunlaisia ihmisiä, maailma
olisi:
A)huonompi
paikka elää
B)parempi
paikka elää
Vastasit A. Ei haittaa. Maailma olisi varmaan huonompi paikka
elää, jos joka paikassa heiluisi sinunlaisia hemmoja/heiloja. Kukaan ei voisi
uskoa mihinkään, ei luottaa kehenkään eikä suunnitella mitään. Joku sinunlaisesi
K-pää tulisi ja laittasi kaiken romukoppaan. Urakka kusisi, hommat seisoisivat,
sinua viilattaisiin linssiin ja vietäisiin kahville. Maailma romahtaisi, kun
sinä ja kaltaisesi tuhoaisitte maapallon omalla piittaamattomuudellanne.
Mutta nou hätä: Tämä ei ollut tässä! Sinä voit tehdä/
vaikuttaa/ muuttaa elämää. Kun sinä muutut, otat itseäsi niskasta kiinni, otat
ryhtiä, miehistyt, käyttäydyt kuin aikuinen jne. tilanne korjaantuu. Sinä ja
kloonisi laitatte tämän maapallon kuntoon, korjaatte ilmastonmuutoksen,
eheytätte ihmissuhteet, parannette syövän ja teette kaiken sen, mihin meillä on
jo nyt olemassa potentiaali: Muutatte elämän suunnan ja pelastatte planeetan.
Vastasit B. Niinpä niin. Kiva että sinä Vladimir Putin/ Kim-Jong-un
tai joku muu viitsit vastata tähän kyselyyn. Kiitos että olit rehellinen. On
aika ottaa tuoli alle ja kuunnella tuomio.
Olet joko niin kiltti, että maailma on oikeasti parempi
paikka elää kun olet tällä pallolla. Voit onnitella itseäsi. Tämän enempää ei
voi ihmiseltä vaatia. Mutta tuohan on vain ruusuinen unelma, eikä johda
mihinkään. Toisaalta voit olla myös narsistinen kusipää psykopaatti despootti
joka kuvittelee, että kaikki hänen alaiset hymyilevät vuoksesi. Kyllä he
hymyilevätkin, mutta eivät ilosta. Sinulle ei voi kuin hymyillä, koska kaikki
muut ilmeet on kiellettyjä. Ja pahimmillaan johtavat kuolemaan.
Että semmoinen galluppi. Ai mitä nappia minä painoin?
Painoin nappia B, eli minun osaltani voi kaiken toivon heittää.
Oli tuskainen ilta. Verenpaine nousi, hiki pinnassa ja
levottomuutta. Harvoin on ollut näin huono ja tuskainen olo. Tuntui siltä että
mikään ei toimi. Kaikki on turhaa. Miksi oi miksi? Tämä on yhtä painajaista.
Tähän on tultu. Kaikki on tästä kiinni. Pakko roikkua, pakko
pysyä mukana. Mitä sitten, jos tapahtuu se pahin mahdollinen? Mitä sitten, jos
kaikki on ohi? Mitä sitten?
Kun tuska oli pahin, tuli valoa tunnelin päähän. Ehkä
sittenkin jotain on tehtävissä. Ehkä kaikki ei olekaan tässä. Jospa ihme
tapahtuisi. Ihme, johon en uskonut ennen tätä iltaa enkä uskonut illan
kuluessakaan. Ihme, joka muuttaa kaiken.
Kokemattomuus, asennevamma, lepsuilu… mitä vielä? Jos tahti
ei muutu, voi kaiken toivon heittää. Minä hikoilen. Minä roikun mukana. Minun
tekee mieli huutaa. Mutta tiedän, että se ei auta. Mikään, mitä teen, ei
vaikuta lopputulokseen.
Sitten Iiro Pakarinen, Suonenjoen poika, paukauttaa 3-2 ja
Suomi siirtyy johtoon! Käsittämätöntä! T-paidastani voi vääntää litran hikeä ja
velipoika laittaa tekstareita semmoisella vimmalla että saldorajat paukkuu. Suomi
voittaa! Me ollaan jatkossa!! Me pelataan jälleen mitaleista!!! Hyvä
Leijonat!!!!
Kyllä minäkin jotain muodista tiedän. Lukekaa vaikka
muotiblogi. Muodissa ärsyttää eniten epäkäytännöllisyys, epämukavuus, rahastus
ja jatkuva vaihtelu. Eli ei voisi vähemmän kiinnostaa.
Elin ysärillä vielä kasarin hengessä. Puin päälleni
olkatoppauspikkutakkeja ja pillifarkkuja. Mitäs sitä vanhaa ja hyväksi
havaittua vaihtamaan. Maailma ympärillä muuttui nopeasti ja jätti minut
jälkeensä. Tähän saumaan sattui tapaus, joka todellakin ravisteli hereille.
Olimme tulleet maalta kaupunkiin ostoksille (shoppailemaan)
ja päätin ostaa uudet farmarihousut (farkut). Torin laidalla sijaitseva
osuuskauppa (Sokos) vaikutti paikalle, mistä saa farmarihousuja. Edellisestä käynnistä
oli aikaa ja tietenkin kaikki oli sillä välin muuttunut. Rakennus oli
remontoitu eikä mikään ollut ennallaan. Taas kerran totesin, että maailma
muuttuu liian nopeasti enkä pysy perässä. Ja sekös ärsyttää.
Etsin hengareista housuja ja tapani mukaan koppasin pari
ensimmäistä, jotka näyttivät suhtkoht oikean kokoisille. Vaatteiden ostaminen
on yhtä helvettiä eli mitä nopeammin koko tilanne on ohi sitä parempi.
Sovituskoppiin mars ja sovittamaan.
Ei olleet farkut enää niin kuin kasarilla. Ei sinne päinkään.
Kaikki muutokset, valinnan vaikeus, hikinen sovittaminen ja kaupassa pyöriminen
kiristi maalaispojan pinnaa oikein tosissaan. Housut eivät miellyttäneet eikä
minulla ollut aikomustakaan käydä koko osastoa läpi löytääkseni etsimäni. Tulin
ulos sovituskopista ja yhytin myyjän, joka järjesteli vaatehyllyjä.
- Ei teillä satu olemaan sellaisia normifarkkuja? Suoria ja
kapeempia lahkeesta? Tavallisia?
Myyjä katsoi minua yllättyneenä mutta kokosi nopeasti
itsensä niin kuin asiakaspalvelun ammattilaisen tuleekin. Hän otti ojentamani farkut vastaan, viikkasi niitä tovin ja selitti sitten
kärsivälliseen sävyyn:
- Teidän kannattaa varmaan katsoa tuolta miesten osastolta. Tämä
on naisten puoli eikä täältä löydy miesten farkkuja. Meidän osastot vaihtoivat
paikkaa viime talven remontissa.
Se tunne, kun elimistö pukkaa kaikista huokosista yhtä aikaa
litran verran tuskanhikeä. Tunsin, miten puna levisi kaulasta päähän niin, että
korvia kuumotti. Sillä hetkellä tajusin, miksi ne muutamat (nais)asiakkaat
olivat katsoneet minua niin pitkään, kun painelin sovituskoppiin pari
naistenfarkkuja kainalossani. Ja miksi housut olivat tuntuneet niin omituisen
kireälle vyötäröstä mutta leveälle lantiosta. Kiitin myyjää opastuksesta,
käännyin kannoillani ja palasin takaisin lähtöruutuun kiertämättä
miestenosaston kautta.
Kummallista, minkälaisesta hiekanjyväsestä sitä itse kukin
on saanut alkunsa. Alussa ollaan vain persoonatonta sepeliä, josta pikku hiljaa
muovautuu omanlaisensa ihminen. Vaikka kuinka sanotaan, että lapsi on ihana, on
hän myös välillä vanhemmilleen kivi kengässä. Äidin päätä kivistää, kun joutuu
inttämään kivenkovaa juniorin kanssa. Mutta kaikkien onneksi kivikausi päättyy aikanaan.
Odotukset olivat korkealla ja maailma avoinna. Mutta ei
minusta tullut Aleksis Kiveä. Eikä Karri Kiveä, ei sen puoleen. Halusin olla
järkäle, kuten muutama karismaattinen kaverini, mutta loppujen lopuksi olin vierivä
kivi, kuten moni muu. Etsin viisasten kiveä löytämättä mitään, vaikken jättänyt
kiveäkään kääntämättä. Ja sitten olikin jo minun vuoro tehdä uusia hiekanjyväsiä.
Perheenisänä pyrin olemaan kallio, johon kaikki voivat
luottaa ja turvautua. Elämä ei kuitenkaan aina mene niin. Huomasin olevani vain
koristekivi, kun myrskyt alkoivat. Avioero heitti miehen kuin kiven pohjaan ja
sitä seurannut jääkausi raastoi minusta yksinäisen siirtolohkareen. Jäin kuin nalli kalliolle. Mutta
onneksi sydän ei kivettynyt, vaan löytyi uusi elämänkumppani. Ja tällä kertaa
kivi putosi sydämeltä, koska tämä liitto on kiveen hakattu.
Elämä on nykyään kivempaa. Mutta se, joka väittää elämää
helpoksi, heittäköön ensimmäisen kiven. Kyllä jokainen joutuu enemmän tai
vähemmän kivitetyksi matkan varrella. Koetan rimpuilla aikaa vastaan, ennen kuin minusta
tulee fossiili. Merkkejä siitä on jo olemassa. Mutta toivottavasti menee vielä
kauan aikaa siihen, kun olen vain ontto kuori: Dementoitunut muistokivi
itsestäni. Mieluimmin jättäisin tuon vaiheen väliin ja siirtyisin suoraan
hautakiven varjoon.
Muistaako joku vielä laulava talonmies Sepi Kumpulaista? En minäkään häntä aktiivisesti muistele. Sepi oli kasaritähdenlento, joka lauloi ja säesti itseään kitaralla ja esitti omatekemiä kappaleita. Sepin musiikkia ei voi kehua yksinkertaiseksi, se on jotain paljon vähemmän. Tuli vain mieleen eräs trubaduurin kappale, kun katselin kävelylenkillä otettua kuvaa:
Hirviö tuli mua vastaan (sanat Sepi Kumpulainen)
Hirviö tuli mua vastaan
tuolla metsätiellä
Hirviö tuli mua vastaan
tuolla metsätiellä
Hirviö vastaan
tuli metsätiellä
Hirviö tuli mua vastaan
tuolla metsätiellä
Rikollinen urani on ollut lyhyt ja naurettava. Kerran
poliisit ajoivat minua takaa, kuten kerroin tarinassa poliisin vanha tuttu, ja
kerran jäin kiinni varkaudesta. Molemmilla kerroilla omituisinta oli,
että en tiennyt rikkoneeni lakia tai varastaneeni mitään. Enkä saanut minkäänlaista
rangaistusta.
Minulla oli takavuosina onni omistaa vokaalilla alkava,
saksalainen henkilöauto. Ostin sen käytettynä ja sanonta hyvää ja halpaa ei ole piti tämän menopelin kohdalla enemmän kuin
paikkansa.
Olin sitten jälleen kerran hakemassa Oolla alkavaa
ajopeliäni huoltamolta huollosta. En muista, mikä sillä kertaa oli vikana. Helpompi olisi luetella asiat, jotka siinä autossa kestivät ehjänä. Joka tapauksessa marssin
huoltamon kassalle ja valmistauduin maksamaan visalla. Kellä sitä nyt sellaista
rahaa on käteisenä tilillä. Myyjä höyläsi korttiani, höyläsi toisen kerran ja sanoi sitten hitaasti:
- Kone ilmoittaa, että tällä kortilla ei ole katetta.
- Oho.
Hetken pää löi tyhjää ja hoin ääneti ajattele ajattele. Lasku on vasta maksettu, ehkä se ei näy vielä
luottokunnan tilillä. Ajattele ajattele.
- Tuota. Mä käyn kotona ja tulen kohta takaisin.
- Selvä.
Kotona kaivoin luottokunnan numeron ja soitin sydän
pamppaillen. Minä en saa Opelia koskaan. Mulla ei ole varaa maksaa remonttia. Mutta luottokunnan täti ilmoitti iloisesti, että kyllä
kortilla on katetta ja kaikki hyvin. Ilmeisesti yhteyksissä oli ollut
jotain vikaa. Kiitos, vastasin täydestä sydämestäni ja marssin takaisin
huoltamolle.
Tällä kertaa kone ei ilmoittanut mitään vaan hörppäsi saldon
visalta ja minä sain avaimet käteen. Toinen helpotuksen huokaus. Ajoin auton
ulos huoltohallista ja kurvasin bensamittarille. Sama visa automaattiin,
pistooli kouraan ja menovettä tankkiin. Loppu hyvin, kaikki hyvin.
Mennään muutama tunti eteenpäin. Olin sinkku, joten mitä
sinkkumies tekee lauantaina? Istuu tietenkin kotisohvalla ja valmistautuu
katsomaan jalkapalloa. Olut kylmästä, mukava asento, telkkaria kovemmalle ja…puhelin
soi. Tuntematon numero. Vastaanko vai en? Jospa joku kaveri soittelee ja pyytää
kaveriksi baariin. Eli vastaan.
- Huoltamolta päivää. Oletko sinä auton UUU-123 omistaja.
- Kyllä vain.
- Sinä tankkasit meillä ja jätit maksamatta.
- En kyllä jättänyt.
- Kyllä jätit. Meillä on valvontakamerakuvaa sinusta.
- Mutta minä maksoin. Tankkasin itsepalvelutankilta. Voitte
tarkistaa vaikka korttitapahtumista.
- Hetkinen.
Tämäkin vielä. Nyt alkoi kiukuttamaan. Ensin hyppyyttävät
minua turhaan kun kortinlukija ei toimi ja nyt ilmeisesti toinenkaan kortinlukija
ei toimi. Mikä voi olla todennäköisyys tällaiselle yhteensattumalle?
Lottovoitto?
- Kyllä sinä olet korttia käyttänyt, mutta kortilta ei ole
veloitettu mitään. Sinä nimittäin tankkasit väärästä mittarista.
- Anteeksi kuinka? Nyt en ymmärrä.
- Niin, sinä laitoit kortin itsepalvelumittariin ja
näppäilit tunnusluvun niin kuin pitää, mutta tankkasit sitten vieressä olevasta
palvelumittarista, jonka tankkaukset maksetaan huoltamon kassalla.
- No herranjestas!
- Tuletko käymään täällä?
- Tulen. Menee varttitunti.
Kun viimein pääsin huoltamolle, se samainen kaveri odotti
minua kassalla. Hän vilkaisi minua kerran ja tokaisi samantien: - Aijaa, se
olet sinä.
- Joo, tämä ei ole mun päivä.
- Eipä tunnu olevan.
Seuraavan kerran kun kävin tankkaamassa samalla huoltamolla,
huomasin ison lapun palvelumittarin kyljessä. Siinä luki: TÄSTÄ MITTARISTA TANKKAAMINEN MAKSETAAN KASSALLE.
Tarkoitan että on toukokuu, sataa räntää vaakatasossa,
lämpötila on plus kaksi, auto remontissa ja vaimo flunssassa. Mutta tänään oli
tentti ja se käänsi päivän plussan puolelle.
Onkohan kukaan koskaan tutkinut, auttaako aamulla tuntia
ennen tenttiin lukeminen mitään? Epäilen. Onneksi tuli luettua aikaisemminkin,
muuten olisi käynyt kylmät. Koska autoa ei ollut, taapersin keskustan läpi
räntäsateessa bussipysäkille ja numero vitosen dösään, niin kuin pääkaupunkiseudulla
sanotaan. Ei meillä Savossa.
Bussipysäkin mainos
Tentti meni hyvin ja olin helpottunut. Lisää helpotusta
sain, kun juoksin tentin jälkeen oppilaitoksen vessaan. Vessan kaiuttimista soi
Elton John, jonka mielipide tentistä oli It’s
not sacrifice. Kaunis kappale mutta nyt ei sir Elton tiennyt, mistä lauloi.
On todellakin uhraus lukea tutkintoa varten tällä iällä. Helppohan se on
hoilata, kun hankkii kuukaudessa enemmän kuin meikäläinen koko elinikänä.
Tuulen raiskaama sateenvarjoni
Sitten taas ulos tuiskuun ja sateeseen, kuten Eput laulavat.
Oli aika käydä hakemassa auto tohtorilta. En ole kovinkaan tottunut
joukkoliikenteen käyttäjä, joten minulle kävi vanhanaikaisesti. Seisoskelin pysäkkikatoksessa
tuulen suojassa ja tupakansavussa (joku nuori nainen teki meistä muista
passiivisia tupakoitsijoita), kun paikalle kurvasi bussi. Katsoin numeroa ja
tuumasin, että ei ole minun. Minun kyyti tuli perässä ja pysähtyi ensimmäisen
bussin taakse. Oletin, että homma sujuu kuin taksitolpalla: ensimmäinen auto
ottaa siihen menijät, lähtee liikkeelle ja perässä oleva ajaa kohdalle ja ottaa
minut. Mutta sen sijaan minun bussikuski katsoi, ettei kukaan olekaan tulossa
kyytiin, heitti vilkun vasemmalle ja kurvasi takaisin tielle. Siellä se nelonen
meni, hämmästyneen katseeni saattelemana.
Kuopionliikenteen kartta
Pikainen silmäys aikatauluun joka kertoi, että seuraava
vuoro tulee puolen tunnin päästä. Seisonko tässä puoli tuntia vetämässä
henkosia naisen tupakansavusta vai jatkanko matkaa? Päätin jatkaa matkaa ja
kävellä pari pysäkinväliä räntäsateessa. Eipä siinä mitään, olin sen verran
hyvällä tuulella tentistä että sade, tuuli ja jalassa lonksuvat kumisaappaat
eivät pilanneet tunnelmaa. Säikähdin tosin melkein ulosteet housuun, kun takaa
saapunut ambulanssi möläytti hälytintään juuri kohdalla. Pääsi yllättämään
täysin puskista ja mikä ääni! Puolen kilometrin päässä jäin pysäkille ja
hyppäsin seuraavaan neloseen.
Korjaamolle tullessa olin asteen verran märempi ja asteen
verran vähemmän hyvällä tuulella. Tunnelmaan sopi hyvin, että myrsky oli
katkonut alueen nettiyhteyden ja maksuksi kelpasi vain käteinen. Minulla oli
vain pankkikortti. Sovimme, että käyn kurvaamassa läheisellä ostarilla ja
nostan rahaa seinästä. Pieni mutka matkaan mutta loppujen lopuksi kaikki hyvin.
Paitsi, että korjaamo ei ollut tehnyt kaikkea, mitä pyysin. Katsastuksen
korjauslistassa luki selkeästi, että yksi parkkivalo on palanut. Ei ollut
korjattu. Asia korjattiin nopeasti ja vielä samaan hintaan, joten loppupeleissä
minulle ei jäänyt mitään hampaankoloon.
Bussipysäkin mainos, sopii päivän teemaan
Kauppareissulla näin aivan kotikulmilla pakoputken
maantiellä poikittain. Oli helpottavaa huomata, että auto-ongelmia on muillakin.
Kaupassa koin päivän toisen säikähdyksen, kun tuntematon rouva avautui
äkkiarvaamatta aivan vieressäni ja totesi ”Semmoista se oli, eikö?”. Jäi
hämärän peittoon, mikä oli minkälaista ja milloin.
Ongelmia? Joku jätti pakoputken meidän kotikulmille.
Mutta tänä päivänä mikään ei saa mieltä synkkenemään, koska
tentti on takana ja (ilmeisesti) läpäistynä. Tosin tulokset tulevat vasta
kesäkuussa, joten saatan vielä muokata tätä tekstiä siinä vaiheessa.
Kauppareissulla huomasin, että Men in Yellow olivat saaneet Veljmiespatsaan paikoilleen Kauppahallin kupeeseen.
3, 8, 9, 25, 30, 35, 39 + lisänumerot 27 ja 37. Olipas
helpot lottonumerot. Miksi en tullut noita ajatelleeksi? Ihan loogisia. Olisi
pitänyt arvata.
Lottovoiton osuminen kohdalle on äärettömän
epätodennäköistä, mutta ei se estä yrittämästä. Yrittäminen on mennyt jopa niin
pitkälle, että vedän työpaikalla pientä lottoporukkaa. Jaettu häviö on pienempi
häviö. Aina välillä hekumoimme ajatuksella, että kohdalle napsahtaa se
jättipotti ja maanantaina kymmenen henkeä ilmoittaa pomolle, että voit aloittaa
rekrytoinnit. Me lähdetään nyt. Joka maanantai on kuitenkin menty nöyrästi
töihin.
Mutta helpot nuo numerot oli silti, näin jälkikäteen
ajateltuna. Ehkä ensi lauantaina osaan laittaa ne oikeat numerot kuponkiin.
Koska numerot kuitenkin menevät väärin, pitäisi käyttää käänteistä logiikkaa ja
tehdä toiseen kuponkiin täysin päinvastaiset valinnat. Tosin noita käänteisiä
kuponkeja pitäisi tehdä melkoinen nippu, koska veikkaus ilmoittaa
todennäköisyyden voitolle olevan 1:15380937.
80-luvulla vaimoni oli töissä lähikaupassa ja hoiti samalla
veikkauspistettä. Eräänä perjantaina paikalle tuli vanhempi rouva, joka tarjosi
täytettyä lottokuponkia arvontaan. Hän oli rastittanut joka ikisen ruudun,
oliko niitä siihen aikaan 40 tai jotain. Tämän ”haravajärjestelmän” hän oli
laskenut loogisesti veikkauksen ohjeista ja tullut siihen lopputulokseen, että
kupongin hinnaksi tuli 20.000 markkaa. Vaimo ei tietenkään aluksi suostunut
ottamaan kuponkia vastaan, mutta kun täti sinnikkäästi vaati ja pyysi
veikkaukselta selitystä, hän sai viimein tahtonsa läpi ja kuponki + rahat
(jotka olivat käteisenä) jäivät kaupan kassakaappiin. Maanantaina veikkauksesta
oltiin häneen yhteydessä ja selitettiin, ettei arvonta tunne rouvan esittämää
”haravaa” ja hänelle annettiin rahat takaisin.
Eilisen arvonnasta sen verran, että sain 3 oikein ilman
lisänumeroita, eli ei voittoa. Jos voisin toivoa ihan mitä vaan, valinta olisi
helppo. Toivoisin ensi sunnuntain Savon Sanomia, tai pelkkä urheiluosaston sivu
riittäisi. Se sivu, jonka yläreunassa on lauantain arvonnan tulos.
”Liito-orava yllätti Kuopion nyt Rautaniemen Keilanrinteessä, josta on
keväällä löydetty suojellun eläimen papanoita. Vajaan tuhannen asunnon
kerrostaloalueen kaava pitänee uusia. Kunnallistekniikan rakentaminen oli
alkamassa syksyllä ja ensimmäiset tontit aiottiin jakaa tänä vuonna. Kaava oli
juuri laadittu uudelleen vesinoron vuoksi, koska aluehallintovirasto ei
sallinut sen hävittämistä. Korttelin keskelle jätettiin puistoalue.
- Kaavan kanssa on ollut kiire. Noron
jälkeen olisi menty eteenpäin kunnes elylle tuli ilmoitus liito-oravasta,
kaavoitusarkkitehti Ulla Korhonen kertoo. Jynkänmäen puolella uudelleen
mietittävä alue on 43 hehtaaria. Korvaavia tontteja ei kaupunki tähän hätään
löydä. Uusi kaavoitus voi viedä vuoden. - Meillä on tonteista jo pulaa, koska
tätä työstettiin pitkään.
Kaupunki neuvottelee uudesta käänteestä ely-keskuksen kanssa maanantaina. Liito-orava
työllistää Kuopion kaavoittajia paljon esimerkiksi Lehtoniemessä. Isoja alueita
täytyy jättää puistoiksi. – Ne olisivat äärimmäisen hyviä rakentamispaikkoja.
Joskus tuntuu, että orava vie parhaimmat paikat. Mutta on sen kanssa totuttu
töitä tekemään.”
Ei löytynyt oravan kuvaa. Tämä kelvatkoon.
Kun luin tämän uutisen, mieleni täytti lämmin tunne. Olin niin onnellinen,
että oksat pois. Liito-orava teki sen taas: pysäytti ihmiset tekemiset kuin
seinään. Kunnioitettava suoritus pieneltä nisäkkäältä, jota kukaan tuntemani
ihminen ei ole koskaan nähnyt.
Ja nyt älkää luulko, että tässä on jotain käänteistä sarkasmia. Minä olen
vain aina pienen kansan, kaupungin, ihmisen tai oravan asialla. Tosiasiahan on,
että me hukumme pikku hiljaa paskaan ja tuhoamme ainoan paikan, missä voimme
elää: maapallon. Emme ehkä vielä minun tai minun lasten aikana, mutta
lastenlasten tulevaisuus jo vähän heikottaa. Minkälaisen perinnön me jätämme
jälkeläisillemme?
Siksi onkin hyvä, että liito-oravat, norpat, maakotkat, sudet, ahmat, karhu,
puronnorot, harvinaiset metsäkasvit ja kaikki muutkin metsänelävät laittavat
rajat missä mennään, meidän omien lakien puitteissa. Koska loppupeleissä vain ihminen
voi pysäyttää ihmisen.
Noin kolmekymmentä vuotta sitten tein kavereiden kanssa animaatioelokuvia kaitafilmille. Leffoja esitettiin pari kertaa koulussa ja kerran leffakerhon tiloissa Pieksämäellä. Siihen se meikäläisen elokuvaura sitten jäi. Keskikertaisuudella kun ei pitkälle pötkitä.
Kun et osaa tehdä jotain, ryhdy kriitikoksi. Niinpä olen täällä blogissa arvostellut erinäisiä leffoja, lähinnä Hyvät Kuvat -leffakerhossa nähtyjä. Nyt noita arvostelublogeja on tullut sen verran, että päätin kerätä ne kokoon ja viedä uuteen osoitteeseen. Eli jos kiinnostaa, vanhat ja uudet leffablogit löytyvät nyt osoitteesta:
Tänne en enää arvosteluja kirjoita, muuta aiheeseen liittyvää toki. Säästän kaikkia niitä, joita subjektiiviset arvioni saavat näkemään punaista. Kiitos ja anteeksi.
Punttisalit ovat paholaisen keksintö. Tai niin ainakin
ajattelin vielä kymmenen vuotta sitten. Minulle ei vain mahtunut päähän ajatus,
että pitäisi hikoilla sisätiloissa veivaamassa jotain laitteita paikallaan
seisten, istuen, kyykkien, maaten. Maisema ei vaihdu, ilma ei vaihdu eikä
vierustoverin naama vaihdu. Mieluimmin otin pyörän tai jalat alleni ja lähdin ulos
raittiiseen ilmaan.
Sitten sain mahdollisuuden tehdä kuntosalitreeniä ohjatusti.
Silloinen työnantaja kustansi meille yhden kevään circuit trainingin, kymmenen käynti kertaa. Lajia
tuntemattomalle kerrottakoon, että circuitissa tehdään ohjatusti
liikkeitä eri laitteilla n. minuutin verran, pieni siirtymätauko ja heti perään
seuraava laite. Välillä käydään polkemassa kuntopyörää vastuksia vaihtamalla.
Ylämäkeen, tasaiseen, raskaampaa, nopeammin jne. Kun tämän kaiken suoritti
työporukalla ja ammattilaisen piiskaamana, liikunta oli erittäin hikistä,
haastavaa ja hauskaa.
Erään tällaisen tunnin jälkeen menimme taas pukuhuoneen kautta saunaan. Pieni hikoilu hikoilun päälle teki terää. Siirryin
suihkuhuoneen puolelle ja aloitin peseytymisen kun työkaveri Simo tokaisi, että hän
unohti suihkusaippuan matkasta. Ennen kuin ehdin tarjota omaani, hän nappasi
hyllyllä olevan pullon ja turautti saippuaa kämmenelle. Samalla saunan ovi
avautui ja joku tuli suihkuhuoneen puolelle. Tuo joku sanoi: Se on mun saippua.
Tulokas oli sen näköinen, että oli syntynyt salilla. Enkä
nyt tarkoita synnytyssalia. Kaveri oli nuoresta iästään huolimatta ehtinyt
nostella jo varmaan yhden laivatelakallisen verran metallia ja vaikutti
aika ärsyyntyneelle. Simo pahoitteli sattunutta, antoi suihkusaippuan takaisin
ja selitteli luulleensa sen jäänneen joltain. Bodari tyytyi tarinaan eikä
kiinnittänyt meihin enää huomiota vaan paineli suihkuun. Minä ja Simo
painelimme pukuhuoneen puolelle.
Siinä me sitten kuivailimme itseämme ja hihittelimme
sattumalle. Olipas se lähellä. Istuimme hetken pukukaappien edessä olevalla
pitkällä penkillä, kun tuo lihaskimppu ilmestyi ovelle ja katsoi hetken
ympärilleen. Sitten hän huomasi minua ja ilme synkkeni. Hän osoitti minua
sormella ja sanoi: Se on muuten mun pyyhe.
Äsken liikunnan ja saunomisen punakka meikäläinen taisi
valahtaa valkoiseksi sillä sekunnilla. Katsoin hämmentyneenä vyötärölleni
kietomaa pyyhettä ja tarkemmin tarkasteltuna huomasin, että se oli vaaleansininen. Minun vaaleanharmaa pyyhe oli edelleen suihkuhuoneen puolella pyyhkeitä
varten järjestetyissä koukuissa.
Silmissäni ei pyörähtänyt elämänfilmi vaan luontodokumentti
erämiehestä, joka kohtaa metsässä karhun. Nuo ohjeet olivat nyt tarpeen. Älä
käännä selkää, älä juokse äläkä pakene. Ei vaaraa pakenemisesta. Ainoa ulospääsytie
pukuhuoneesta kulki tuon järkäleen vierestä, joten olin umpikujassa. Enkä ollut
ihan varma auttaisiko, jos leikkisin kuollutta. Oli siis aika avata suuni, ennen
kuin tuo ärsytetty uros tukkisi turpani lopullisesti.
Selitin hänelle, että olen värisokea, kuten kerroin
aikaisemmin tarinassa Värisokea maalari. Tämä oli luonnollinen syy siihen,
etten aina erota lähellä olevia värisävyjä toisistaan. Pyyhkeet olivat
todellakin samanlaiset ja yksiväriset, mutta minulle ne olivat sen lisäksi vielä samanväriset. Pahoittelin tapahtunutta ja pyysin, että kaveri käyttäisi minun
pyyhettä. Se oli puhdas, joten tämä tahaton pyyhkeiden vaihto voitaisiin
kuitata puolin ja toisin.
Koska tämä tarina on tosi, se ei pääty nyrkkitappeluun eikä
Daavid vrs. Goljat –tyyppiseen loppuratkaisuun. Sain bodarin vakuutettua, että
kaikki tapahtui bona fide ilman kettuilun häivää. Käytimme toistemme pyyhkeitä,
annoimme ne takaisin ja sanoimme vaivautuneet heipat erotessamme. Tulin
seuraavankin kerran salille mutta pidin huolta, että minulla oli aina matkassa riemunkirjava ja
kuviollinen pyyhe.
Joskus ysärillä tv:ssä ilmoitettiin mahdollisuudesta
osallistua mainoskuvaukseen. Kyseessä oli kotimaisen mehunvalmistajan kampanja,
johon pääsi ainoastaan alle kymmenvuotiaat lapset. Mainosspottia kuvattiin
marketeissa ympäri maata ja parhaat palat siitä oli tarkoitus esittää
lauantaiaamun lastenohjelmien lomassa. Ei tuo mitään intohimoja herättänyt,
joten unohdin sen saman tien.
Olimme paikallisessa automarketissa perheen kanssa kun
huomasimme kuvausryhmän ja suuren kulissiseinän, jossa oli mehuvalmistajan
logo. Hei, tuollahan kuvataan sitä mainosta! Uteliaina menimme lähemmäksi ja
seurasimme, kun pieni tyttö lauloi jotain lastenlaulua. Tyttäreni oli tuolloin
alle kouluikäinen joten heitin hänelle, että haluatko mainokseen. Totta kai tyttö
halusi.
Ilmoitin tytön kuvauksiin ja kyselin vähän kupletin juonta.
Lapset saivat esittää mitä itse halusivat: laulaa, kertoa juttuja, lähettää
terveisiä. Kaikki eivät pääse itse mainokseen mutta parhaat palat näytetään
lauantaisin lastenohjelmien mainostauoilla. Kuvaaja kysyi, että mitäs se tämä
tyttö haluaa esittää. Tyttäreni sanoi reippaasti, että hän kertoo mummiltaan
kuulemansa vitsin. Sehän kuulosti mukavalle. Ei muuta kun tyttö kulissiseinän
eteen juttua kertomaan.
Kun lupa oli annettu, tytärtä alkoi silminnähden
jännittämään. Hän aloitti kuitenkin tarinan jämäkästi ja kertoi sen hyvin
loppuun asti. Mummin kertoma vitsi meni näin:
”Mies ja nainen istuivat junavaunussa vastakkaisilla
puolilla. Mies katsoi aikansa naista ja kysyi sitten, että mistäs rouva on
saanut noin hienon takin. En ole ennen moista nähnyt. Nainen vastasi, että hän
on ostanut sen kaupasta. Se oli kamelinkarvatakki. Silloin mies sanoi: Totta
kai. Olisihan minun pitänyt se tajuta jo noista kyttyröistä.”
Esityksen jälkeen kameramies oli hämmentyneen oloinen,
kiitti vain lyhyesti. En tiedä tänäkään päivänä, pääsikö kyseinen esitys
mehutehtaan tv-mainokseen. Jostain syystä vähän epäilen.
Edessä olisi taas tentti. Ammattia tukevaa koulutusta, johon
kuuluu itseopiskelua ja kymmenen tenttipäivää. Neljä takana, kuusi edessä,
kaksi vuotta valmistumiseen.
En muista enää, miten vaikeaa se opiskelu oli nuoremmalla
iällä, mutta näin kypsässä keski-iässä tämä on kohtuullisen tuskallista. Jo
pelkkien tenttikirjojen läpikahlaaminen on työtä. Tänään ehdin lukea reilun
tunnin kun alkoi hiukomaan ja eikun keittiöön. Sen jälkeen silmät luppasivat
lukiessa niin, että piti ottaa päikkärit. Ei tämä oikein näin edisty.
Kaikki muu on mielenkiintoisempaa, jopa astioiden
tiskaaminen. Kun otan tenttikirjan käteen, huomaan jossain vaiheessa olevani
keittiössä keittämässä kahvia, viemässä roskia, lukemassa Paasilinnan Ukkosen jumalan poikaa tai notkumassa
täällä netissä. Pitää luottaa, että hiljaa hyvä tulee. Tenttipäivä on 14.05.
eli aikaa on vielä. Tosin näin tuumasin jo helmikuussa ja päätin, että
pääsiäisestä alkaa lukeminen. Pääsiäinen tuli ja meni ja päätin, että vapun
jälkeen sitten. Nyt on vappu ohi…
Ei kai se auta. Pois päätteeltä ja kirja kauniisti käteen.
Oman alan lakiteksti on vain semmoista luokkaa, että kelpaisi hyvin iltasaduksi
ennen yöunia. Tuskin pääsee paria sivua eteenpäin kun jo nukuttaa.
Ei aivan Iron Maiden mutta mukiinmenevä cover(slaves) tuli
koettua eilen Puikkarissa MaidenFestissä. Ihan tanakkaa vääntöä. Kymmenen euron
arvoinen suoritus.
Iron Maiden on niitä teini-iän rakkauksia, joka aika ajoin
nousee mieleen ja levylautaselle. Kaikki alkoi aikoinaan Piece of Mind –albumista. Kuulin levyä ensimmäisen kerran kaverini
Jaken luona. Jake opetteli soittamaan kitaraa ja teki sen sitten vaikeamman
kautta, eli harjoitteli The Trooperin
kitarariffiä. Hyvinhän se loppujen lopuksi sujui ja samalla tuli älppäri
tutuksi itsellekin.
Lassi Vääränen
Kasari meni Maidenia kuunnellessa. Powerslave, Somewhere in Time ja Seventh Son of the Seventh Sonin jälkeen kiinnostus lopahti. Meni
melkein kaksikymmentä vuotta ilman rautaneitsyttä. Sitten koitti kesä 2008 ja
Olympiastadionin Somewhere Back on Tour –keikka. Olin poikaporukalla reissussa
ja rakastuin brittimetalliin uudestaan. Nimenomaan siihen kasari-maideniin.
Jossain vaiheessa keikkaa soi minulle tuntemattomampi biisi ja kysyinkin
Peteltä, onko tämä uudempaa Maiden –tuotantoa. Kaveri katsoi minua vähän
hitaasti ja vastasi, että biisi oli Fear
of the Dark ja tehty vuonna 1992.
Marcus Lång
Keikan jälkeen vannottiin Peten ja Mikon kanssa, että
mennään aina katsomaan bändiä, kun he tulevat Suomeen. Petin lupauksen heti
2010, enkä ole vieläkään käynyt uudestaan keikalla. Mahdollisuuksia kyllä olisi
ollut. Bändihän vierailee täällä noin parin vuoden välein.
Ei meidän eilen pitänyt lähteä minnekään. Mutta kun oli
perjantai, lapset pois kotoa, kavereita menossa keikalle jne jne. Huomasimme
olevamme noin sadan hengen seurassa kuuntelemassa Coverslavea. Tapahtuma oli MaidenFest
ja bändillä kolme vierailevaa laulajaa. Pieni pettymys, että Taage Laiho
(Kilven laulaja) sairastui ja jäi pois keikalta. Muut kaverit paikkasivat
Taagen mentävän aukon suhtkoht mukavasti. Lassi Vääränen, Pekka Snellman, Timo Heinonen ja Marcus
Lång olivat minulle uusia tuttavuuksia.
Pekka Snellman
Keikan aloitti Vääränen, joka heitti sitä minulle uudempaa
Maidenia, eli ohi meni. Snellman veti Wrathchildin
todella komean Di’annomaisesti. Suosikkilevyni Piece of Mindilta lohkaistu Still
Life oli illan ehdottomia kohokohtia. Kertosäkeen ”Nightmares” tuli
parkaistua sydämen pohjalta. The Evil That
Men Do ja The Clairvoyant olivat
hunajaa vanhan pierun korvissa.
Eddiekin kävi lavalla
Välillä mentiin tuntemattomille vesille, mutta onneksi kokoonpano palasi
takaisin kasarille ja hittien pariin. Stranger
in a Strange Land, Children of the Damned ja Powerslave veivät nuoruustripille. Pieni nukke-Eddie vieraili
Snellmanin sylissä. Tällä kertaa tunnistin myös Fear of the Darkin. Keikka päättyi Wasted Yearsiin. Ainoan miinuksen laulusta antaisin Heinoselle, jonka
esityksen aikana vokalistin ääni nostettiin jostain syystä käsittämättömän
kovalle ja saundi vihloi fyysisesti korvia.
Timo Heinonen
Mietiskelin mistä johtuu, että Iron Maidenin musiikki on
kestänyt aikaa paremmin kuin useamman kasarikollegan tuotokset. Ehkä syy on
siinä, ettei Maiden ole koskaan tyytynyt menemään sieltä, missä aita on
matalin. Iron Maiden on aina ottanut itsensä
enemmän tai vähemmän vakavasti, ja niin tekevät fanitkin.