Kisojen takia otin matkalle mukaan transistoriradioni. Junamatka kesti useita tunteja, eikä siihen aikaan ollut kännyköitä tai pelikonsoleita, millä tappaa aikaa. Niinpä minä luin Aku Ankan taskukirjoja, söin äidin tekemiä evässämpylöitä ja odotin kisalähetystä.
Sitten tuli hetki, jolloin kyykistyin radion ääreen ja toisella puolella maapalloa Lasse Viren kyykistyi lähtöviivalle. Kello oli jo lähellä puoltayötä, joten äiti käski minua laittamaan radion hiljemmalle, etten häirinnyt kanssamatkustajia. Niinpä kuuntelin korva kiinni kaiuttimessa, kun lähtölaukaus pamahti.
Melko pian edessämme istuva mies kurkotti tuolinsa selkänojan yli ja vilkaisi minua ja äitiä. Ajattelin, että nyt tulee noottia, mutta kävikin toisin.
- Voisitko laittaa sitä radiota vähän kovemmalle, poika. Siellähän on nyt se viidentonnin juoksu?
Katsoin äitiä ja hän nyökkäsi minulle hyväksyvästi. Laitoin radiota himpun kovemmalle ja mies kääntyi takaisin istuimelleen. Ei mennyt kauaa, kun muutaman penkkirivin päästä miesääni huikkasi minulle:
- Onko siellä Vireeni juoksemassa? Laitatko sitä ääntä vähän kovemmalle?
Ja niinhän siinä sitten kävi, ettei meidän vaunussa nukkunut kukaan, vaan kaikki kuuntelivat suoraa radioselostusta Montrealin olympialaisten viidentuhannen metrin juoksusta. Viren tuntui olevan aika tiukilla muiden juoksijoiden kanssa, ja jännitys kohosi kierros kierrokselta. Viimeiselle kierrokselle lähdettiin Virenin johdossa, ja koko junavaunu eli mukana trillerissä. Loppusuoralla suomalaisen kiri piti, radioselostajan ääni nousi falsettiin ja matkustajat hurrasivat ja taputtivat hurmoksessa. Kultaa Suomelle!!
Ja parasta kaikessa oli tietenkin se, että tuo kultamitali voitettiin selostuksella, joka tuli minun matkaradiosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti