Elettiin 70-lukua ja Imatranajot oli legendaarinen ratamoottoripyöräilyn MM-kisa, ainoa lajiaan Suomessa. En minä mitään moottoripyöräilystä tajunnut, pieni poika ja maalainen kun olin. Mutta puitteet olivat hienot, pärinä valtava ja porukkaa enemmän kuin kotikylällä. Sekin jäi mieleen.
Mutta eniten jäi mieleen se kesäinen päivä, kun seurasin meidän makkarakojussa maailmanmenoa. Meidän kojun takana sijaitsi camping-alue, jossa oli pääasiassa telttoja. Mutta keskellä tuota aluetta oli myös iso asuntovaunu, joka valkoisena törrötti esillä kuin hammas nurmimatosta. Ja tuolle vaunulle asteli mies ja nainen.
Ei minua koko asia ensin kiinnostanut. Touhusin mitä touhusin kunnes huomasin, että ilmapiiri oli muuttunut erilaiseksi. Äänet ympärillä olivat vaienneet ja ihmiset jotenkin pysähtyneet. Seurasin heidän katseitaan ja näin, mitä kaikki katsoivat. He seurasivat, kuinka asuntovaunu huojui rytmikkäästi puolelta toiselle, aivan kuin aallokossa.
Jäin katsomaan näkyä, joka vaikutti aika hypnoottiselle. Asuntovaunu niiasi edes takaisin kiihtyvällä tahdilla ja ihmiset vaikuttivat pidättävän hengitystään. Tahti kiihtyi äärimmilleen, kunnes liike äkkiä pysähtyi ja vaunu jäi paikoilleen. Hetkeen ei tapahtunut mitään.
Sitten, minun suureksi hämmästykseksi, ihmisjoukko joka oli seurannut tapahtumaa, puhkesi sponttaaneihin aplodeihin ja "Hyvä" -huutoihin. Kaikilla näytti olevan hauskaa ja kaikkia nauratti. Minä olin ymmälläni mutta taputin mukana, koska aikuisetkin tekivät niin. Lopun päivää seurasin vaunua, mutta se ei ruennut enää niiaamaan. Eikä ne mies ja nainen tulleet sieltä ulos sinä päivänä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti